Näin lomalla ollessa on ollut aikaa pohtia erinäisiä asioita ja liittyen erääseen viime päivien keskusteluun, on mielessä pyörinyt nyt urheilulajien välinen yhteistyö esim. junioritoiminnan sekä huippu-urheiluvalmennuksen osalta, sekä ne asiat, mitä eri lajit voisivat oppia toisiltaan. Toki näitä asioita on pyöritelty aiemminkin, niin perhe-, kaveri-, harrastus- kuin opiskelupiirissäkin ja opiskeluaikanani olin esim. melko aktiivisesti mukana urheiluakatemiajutuissa ja yritin osaltani antaa edes vähän eväitä myös toiminnan kehittämiseen. Nyt vain koin olevan sopiva hetki kirjoitella mielessä vellovia asioita ylös, julkisesti, ja toivon myös herättäväni tällä edes vähän lisää keskustelua ja ajatuksia ainakin siinä pienessä joukossa, joka blogiani lukee.
Itse olen eksynyt urheiluun sen perinteisen kaavan kautta. Isoisäni oli kuulunut paikalliseen urheiluseuraan (Liedon Luja) hyvin pitkään. Myös isäni oli kuulunut siihen ns. aina. Isäni oli lapsena kilpaillut hiihdossa ja yleisurheilussa. Joten ylläriylläri, talvena 1997 eli vähän ennen 10v synttäreitäni olin myös kyseisen seuran jäsen, kävin ensimmäisissä kunnon hiihtokilpailuissani, sain seuran kisapuvun ja kesällä aloin käydä myös yleisurheilutreeneissä ja kisoissa. En muuten ollut sitten yhtään lahjakas, aina kaikessa melkein viimeinen, mutta onnekseni tykkäsin hommasta silti.
Erityisesti hiihtopuolella seurani oli hyvin pieni ja meitä aktiivisesti kilpailleita junnuhiihtäjiä oli vain muutamasta perheestä. Joka torstai-ilta kokoonnuimme syksyn ja talven aikana kuitenkin yhteisiin hiihtotreeneihin, junnut ja aikuiset, ja siellä minäkin pyöreä kymppivee rimpuilin sauvoineni muiden perässä. Leirejä ei ollut, viestejä ei ollut, eikä ollut mitään erikoista tai hienoa, puvutkin edelliseltä vuosikymmeneltä, mutta tykkäsin olla mukana, koska ilmapiiri oli kannustava ja kuitenkin sillä pienellä porukalla yritettiin järjestää kivoja juttuja, kuten jokaviikkoiset treenikisat ja yhteisharjoitukset. Ja 8 vuoden kuluttua oli siitä pulleasta kymppiveestä kuoriutunut niinkin hyvä hiihtäjä, että nappasin SM-kisoista 15. sijan, johon tosin loppui sitten "ensimmäinen hiihtoura", kun totesin Turun olevan parempi paikkaa harrastaa kesälajeja.
Yleisurheilupuolella vaihdoin kasvattajaseurastani 14-vuotiaana isompaan seuraan (Turun Weikot), koska olin löytänyt kilpakävelyn ihmeet ja uuteen seuraan kasattiin joukkuetta kävelytähti Outi Sillanpään ympärille. Saman ikäisen hyvän treenikaverini kanssa vaihdoimme molemmat seuraa ja voinette kuvitella sen riemun, minkä isompi seura ja ekat SM-viestit toivat mukanaan - erityisesti, kun samalla nappasimme 14-vuotiaina ekat aikuisten sarjan SM-mitalit ja vuotta myöhemmin 15-vuotiaina ekat aikuisten sarjan kultaiset SM-mitalit. Kyseisessä seurassa olisi ollut tarjolla myös muiden yu-lajien treenejä, joissa en kuitenkaan montaa kertaa käynyt (VIRHE!), mutta erilaisissa seuraotteluissa kävin kyllä mukana mm. osoittamassa huimia lahjoja keihäänheitossa sekä kolmiloikassa (älkää etsikö tilastopajasta tuloksia :)). Ne olivat hienoja tapahtumia, toivat mukanaan elämääni ihmisiä, joista muutama on edelleen tärkeänä mielessä ja joka kerta kun muistelen mm. seuran Ruotsiin suuntautuneita kisamatkoja ja koulunlattiamajoituksia.
Kun sitten 16-vuotiaana eksyin vähitellen pyöräilyn pariin ja järkytys oli suuri. Tuolloin reilut 10 vuotta sitten junnuja oli sentään liikenteessä vähän enemmän tai sitten aika kultaa muistot, mutta ihmisten kanssa juteltuani totesin, ettei oikeastaan missään seurassa ollut kunnollista, organisoitunutta junnutoimintaa. Ei edes siinä määrin kuin pikkuisessa hiihtoseurassani. Oli toki muutamia innostuneita puuhaihmisiä, muttei mitään järjestelmää. Vaikkei järjestelmä, ohjekirjat tai "sertifikaatit" tee kenestäkään urheilijaa, muistan esimerkiksi vieläkin pienen Hiihtoliiton painattaman kirjasen, jonka pikkuhiihtäjänä sain. Sen sivuilla oli erilaisia tekniikkaharjoituksia, joita seuran puutteessa yritin yksinäni suorittaa - yleensä huonolla menestyksellä. Näillä opeilla olen muuten opettanut myöhemmällä iällä monta lähes täysin hiihtotaidotonta aikuista kaveriani hiihtämään - yksi näistä selvitti samana talvena Pirkan 90km läpi, mutta ei eksytä liikaa sivuraiteille.
Nykyisin tilanne ei ole juuri parempi. Muutamissa seuroissa, kuten ihan ensimmäisessä pyöräilyseurassani (Liedon TVC) on erittäin hyvää yritystä lasten parissa ja kokemuksesta tiedän, että myös osaamista ja tietotaitoa, sekä aitoa halua kehittää pyöräilyä. Tälle vuodelle käyntiin laitettu Fincycling -projekti puolestaan on tervetullut lisä aikuisuuden kynnyksellä olevien nuorten pyöräilijöiden kehittymiseen, jotka ovat jo viittävaille valmiita huippu-urheilijoita. Yksi projektin isoimmista taustahenkilöistä totesi minulle, että heidän tarkoituksenaan on myös ollut tehdä projekti ammattimaisen näköiseksi vaatteita, autoja yms.. myöten, jotta se olisi houkutteleva esimerkki vielä nuoremmille pyöräilijänaluille - tavoite, jota kohti nämä lapset pyrkisivät. Hyvä ajatus ja tässä Fincycling on mielestäni onnistunut erittäin hyvin - jos vain olisi niitä nuorempia junnuja, joita houkutella tavoittelemaan 18-sarjan maajoukkuetehtäviä tulevina vuosina - mutta se ei toki ole tämän projektin taustahahmojen vika ja muutaman henkilön resurssitkaan eivät riitä kaikkeen.
Surullinen totuus kun on se, että pyöräilyssä kilpailevien ikähaarukka vanhenee vanhenemistaan. Lisenssikilpailijoiden määrä tuskin on pienentynyt viime vuosina, mutta kilpailijoita tulee lisää ns. veteraani-ikäluokista, kun junnulähdöt huutavat tyhjyyttään. Näin ainakin maantiepyöräilyn puolella, sekä toisaalta myös triathlonissa, joka valitettavasti on Suomessa yhä laji, johon siirtyvät jonkun muun lajin entiset huiput tai loukkaantuneet (veteraani-ikäiset). Optimistit kirjoittelevat foorumeilla, kuinka nämä perheelliset pyöräilyheränneet tuovat aikanaan jälkikasvunsa pyöräkisoihin, mutta kärjistäen: entä jos tuolloin ei enää ole Suomessa käsitettä junnusarjat pyöräilykisoissa, vaan kisaluokat alkavat 30 - vuotiaista ylöspäin? Ja ikävä todeta, mutta jos minulla olisi nyt n. 10-vuotiaita lapsia, viimeinen laji, jonka pariin heidät veisin, on pyöräily ja tiedän monen muun ajattelevan samoin. Kuka nyt veisi lapsensa kuppikuntien luvattuun maahan, lajiin jossa ei ole minkäänlaista systemaattista lasten valmennusta, lajiin jossa seurat ja tekijät pääasiassa riitelevät keskenään? Tilanne on toki mahdollista korjata, mielestäni, panostamalla junioritoimintaan ja luomalla sille valtakunnallisia "ohjeita" ottamalla vaikka mallia jääkiekon mahtia vastaan myös taistelevista ns. sisarlajeista.
Mitä sitten lajit voisivat oppia toisiltaan? Minulla ei ole kokemusta joukkue-tai palloilulajeista, joten ne on jätetty ulos tästä pohdinnasta. Otetaan esimerkiksi vaikkapa nykyinen hiihtoseurani Lempäälän Kisa. Vieressä on iso Tampere, jossa on isoja seuroja moniin lajeihin ja silti LeKin hiihtokoulussa oli viime talvena LÄHES SATA hiihtokoululaista. Ja menivät muuten ylpeinä ladulla samanlaisissa liiveissä ja monilla seuran vaatteetkin päällä. Hiihtokoululla on säännölliset treenit, hyvin suunniteltu treenirunko, hommaan koulutuksen saaneet ja innostuneet vetäjät.. Niin ja taustalla hiihtoliiton, seurojen ja toimijoiden monivuotinen työ junnutoiminnan kehittämisessä. En tiedä, olisivatko jopa vielä aikanaan saamani hiihtokoulukirjasen opit sovellettuina käytössä :)
Suomalaisessa pyöräilyssä mennään mielestäni tällä hetkellä niin aikuisten kuin lastenkin osalta ns. takapuoli edellä puuhun. Suomessa on yksi ainoa aidon ammattimaisesti pyöritetty amatööritiimi. Tuo tiimi löytyy Lahdesta ja jokainen pyöräilyä seuraava tietää, mitä tarkoitan. Sitten on tiimejä, joissa on hankittu ensin hienot autot, hienot vaatteet, kalliit leirit ja vaikka ties mitä, mutta kuskeille on unohdettu kertoa, mitä on maantiepyöräily (=joukkuelaji ja taktista osaamista vaativa laji, jossa se joka treenaa eniten ei muuten välttämättä ole kovin). Sitten on jo edellä mainittu Fincycling, jossa on tehty hienoja ja tärkeitä asioita, mutta jonka kohdalla minun suurin pelkoni on jatkuvuus, kun innostuneita lapsia ei pyöräilyn parissa juuri ole.
Mistä näitä lapsia sitten voisi löytää? No, esimerkiksi sieltä oman tai naapurikaupungin hiihtoseuran treeneistä. Olen itse hyvä esimerkki näiden kahden lajin yhdistämisestä ja tuttavapiiristä löytyy monta muuta. Vai miltä kuulostavat esimerkiksi nimet Jukka Vastaranta tai Juha-Matti Alaluusua? Ei ole kummallekaan lajille häviö, jos lahjakas hiihtojunnu innostuukin pyöräilystä tai päinvastoin. Eikä sekään haittaa, jos hiihtotreeneistä löytyneistä 30 junnusta vain 10 jatkaa pyöräilyä seuraavana kesänä, sekin on 10 enemmän kuin aiemmin. Ja jos vaikka viidellä paikkakunnalla löydetään 10 uutta innokasta junnua, löytyy heidän joukostaan varmasti helpommin tulevia Jussi Veikkasia, kuin nykyisestä 5 ajajasta / ikäluokka. Ja esimerkki vetää mukanaan, kuten minulle kävi yhden edellämainitun hiihtopyörä-tyypin ja kaverinsa myötävaikutuksesta.
Tai voisiko kenties pyöräily harkita yhteistyötä toisen kesälajin, yleisurheilun kanssa? Monipuolisuudesta on lapsille tuskin haittaa ja urheilukenttähän on turvallinen ympäristö myös lasten kokeilla kilpapyöriä erityisesti paikkakunnilla, joilta ei löydy velodromia (eli käytännössä kaikki Suomen paikkakunnat). Yleisurheilukouluista löytyy myös useimmiten vähintään lasten urheilun ohjaajakoulutuksen saaneita vetäjiä - ehkä jo pelkästään keskustelemalla voisi saada uusia virikkeitä siihen, miten pyöräilystä voisi saada lapsia kiinnostavamman lajin.
Suomessa on myös meneillään mielenkiintoisia toimia lasten pyöräilyn kehittämiseksi. Kuten maalaisjärjellä on helposti ajateltavissa, monille lapsille kiinnostavampi tarttumakohta pyöräilyyn voisi olla maastopyöräily tai vaikkapa BMX. Helsingissä jonkin aikaa toiminut, käytännössä yhden innokkaan myötävaikutuksesta aikaansaatu pyöräkrossiparkki ja esim. käynnissä oleva pyöräilyn lajiliiton lasten ja nuorten hanke Just Ride, ovat minusta erittäin arvokkaita tekoja edistämään suomalaisen pyöräilyn ja ehkä myös muun kestävyysurheilun tulevaisuutta.
Pelkkä nykyinen huippu-urheilu ja siihen panostaminen EI RIITÄ. Ei missään lajissa. Sitä tarvitaan, mutta niin tarvitaan myös junnutoimintaa, sen kehittämistä ja eri lajien välistä keskustelua ja yhteistyötä. Ei riitelyä tai maton vetämistä toisten jalkojen alta.
Ja mitä olen sitten itse tehnyt asian hyväksi? En mitään. Urheillut itse ja hyödyntänyt olemassaolevaa systeemiä mahdollisimman paljon. Kirjannut ylös mieleeni onnistumisia ja epäonnistumisia, kritisoinut ja kehunut. Pohtinut. Ja harkinnut osallistumista lasten toimintaan, mutta todennut etten pystyisi sille tässä elämäntilanteessa uhraamaan riittävästi ja haluamallani tavalla aikaa ja ajatusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti