Eilen oli vihdoin vuorossa kovin kovasti jännittämäni ja odottamani Vaarojen maraton. Tapahtumaa tuntemattomille tiedoksi, että kyseessä on siis Kolin huikeissa maastoissa järjestettävä polkujuoksutapahtuma, jossa on matkoja 15-86km välillä ja teknistä maastoa sekä mäkiä riittää Suomen oloihin varsin paljon. Itse valitsin matkakseni keskimmäisen eli 43km, koska halusin testata omia rajojani, mutta tiesin, että ne menevät jossain hyvin paljon lyhyemmällä matkalla kuin hurjan kuuloisella kahden kierroksen ja 86km ultralla.
- Autolla n.5min ennen lähtöä - vähän taitaa jännittää.
Vielä muutamaa viikkoa ennen juoksua mietin vakavissani matkan vaihtamista lyhyeen 15km kierrokseen, sillä plantaarifaskiitin vuoksi en ole koko kesänä voinut juosta kuin kaksi yli 2h lenkkiä edes metsässä ja tiellä yhden puolimaran lisäksi kaksi muuta n.1,5h lenkkiä. Muut lenkit ovat olleet pisimmillään n. tunnin mittaisia. Kun odotettavissa oli Vaaroilla n.6h suoritus, alkoi juoksemattomuus kalvaa hieman mieltä, mutta jokin vain ajoi silti pitämään ilmoittautumisen sisässä 43km matkalle. Lähtöviivalle saapuessa olin repinyt jostakin kummasta ison annoksen itseluottamusta ja olin lähes varma, että maaliin tullaan ja vieläpä hyvillä mielin.
Alkuun kaikki sujuikin loistavasti. Lähdin liikkeelle toisessa lähtöryhmässä (tavoiteaika 5-6h). Lähdin matkaan kyseisen ryhmän hänniltä ja jälkikäteen ajateltuna tuo ratkaisu oli tässä kunnossa ja tilanteessa aivan oikea. Ryhmän häntä eteni alkumatkan erittäin maltillisesti ja sain juosta ekat n.10km mukavassa pienessä ryhmässä ihmisten kanssa höpötellen ja omaa rytmiä etsien. Alkumatkan rentoilun jälkeen tuntui olevan omissa jaloissa tarvetta vähän kiristää tahtia ja irtaannuinkin omasta porukastani, juoksin muutamat kilometrit yksin ja saavutin ennen 15km kohtaa isomman ryhmän - ilmeisesti lähtöryhmäni ns. pääjoukon, jonka mukana tulin 17km kohdalla olleeseen vesistön ylitykseen. Ylityksessä minulla kävi tuuri ja pääsin juuri viimeisenä sopivasti rantaan tulleen soutuveneen kyytiin ja siis kohti ensimmäistä huoltopistettä.
- Toisen lähtöryhmän häntäpäässä hymyilevä meininki.
Olo oli tässä kohtaa, n.2h15min juoksun jälkeen, loistava. Ainoa huolenaihe oli jo ennen 10km kohtaa kipeytynyt polvi, joka tuntui menevän vain pahemmaksi juoksua jatkaessa venytys- ja hieromisyrityksistä huolimatta. Loogisen ajattelukyvyn mestarina (lue: Vaarojen hauskuudesta sokaistuneena) jostain syystä ajattelin, että kyllä kipu hellittää juoksemalla ja jatkoin matkaa täytettyäni juomarepun säiliön huoltopisteellä. Täyttöepisodia ihmetteleville tiedoksi, että Vaarojen maratonilla kilpailijat huolehtivat itse omasta ravintohuollostaan ja järjestäjän puolesta on tarjolla kaksi huoltopistettä, joista saa vettä. Itse olin varustautunut 43km taipaleelle seuraavin eväin: 3kpl "geelikarkkipusseja (yksi pussi vastaa 2 normigeeliä), 3 normaalia geeliä, 3 energia/myslipatukkaa, sekä reppu jossa 1,5l juomasäiliö. Energiaa aloin nauttia 35min juoksun jälkeen suunnilleen 1geeli/puoli pussia karkkeja tasaisin väliajoin. Vettä hörpin juomarepun letkusta ehkä n.15min välein tai aina sopivan helpon maastokohdan tullen.
Huoltopisteen jälkeen alkoi näkyä kylttejä, joiden osoittamasta suunnasta minua oli peloteltu. Niin, niissä luki tietysti Ryläys. Toisin kuin varmasti tässä kohtaa monella muulla juoksijalla, jokainen ylämäki tuntui suurelta helpotukselta. Polvikipu nimittäin paheni pahenemistaan ja jokainen alaspäin menty askel vihloi ja sattui, mutta ylämäet eivät tuntuneet polvessa lainkaan. Kiittelin mielessäni monen monta kertaa sitä, että olen tälläinen ylämäki-ihminen, kun mäissä aina sain kiinni edellä menneitä ryhmiä tai yksittäisiä ihmisiä, kun alamäissä jouduin aina jättäytymään muista. Näin pysyin kuitenkin muiden tahdissa eikä tarvinnut jäädä taivaltamaan n.10km pitkää teknistä metsätaivalta ypöyksin. Kun vihdoin pääsimme Ryläyksen päälle, kanssani matkaa taittanut toinen juoksija huokaisi helpotuksesta ja lähti kipittämään alamäkipätkää ja pitkospuita eteenpäin. Itsekin koitin samaa, vain todetakseni ettei polvikipeällä jalalla juostaisi enää askeltakaan - ja maaliin olisi kuitenkin kyseisestä kohdasta vielä lähes 15km. Kävely kuitenkin luonnistui yhä, energiaa riitti ja polvea lukuunottamatta ei ollut mitään ongelmaa tai väsymystä, joten päätin kävellä maaliin.
- Matkaa takana n.100/43000m :)
Kävelin ja kävelin. Aina välillä kokeilin muutamia juoksuaskeleita ja totesin kivun vain pahenevan. Lopullinen niitti tuli hieman 30km kyltin ohituksen jälkeen, kun jalka alkoi pettää alta jo kävelyaskeleitakin ottaessa. Ei auttanut muu kuin kaivaa repusta siellä pakollisena varusteena ollut kännykkä ja soittaa pelastava kyyti hakemaan minut pois seuraavalta hiekkatieosuudelta. Aika tarkalleen 34km ehdin taittaa matkaa - josta 25km kipeällä jalalla - kunnes oli pakko luovuttaa. Tällä kertaa en tiedä, mitä olisin voinut tehdä toisin itse kisapäivänä (paitsi lopettaa aiemmin niin jalka olisi ehkä juoksukunnossa nopeammin), sillä jaoin kerrankin voimani oikein, muistin syödä ja juoda riittävästi ja maltoin aloittaa rauhassa.
Onneksi ehdin nauttia hyvästä seurasta, hienoista ja ainakin kokemattomalle polkujuoksijalle hyvinkin haastavista poluista sekä upeista maisemista monen monta tuntia ja aika monta kilometriäkin. Kotimatkalta twiittailin olotilan lähennelleen superkulkua matkalla - ei ehkä vauhdillisesti supermenijöihin verrattuna, mutta kaikki oli vain mahtavaa ja hienoa, vaikka välillä piti laskea kalliolta alas pyllymäkeä, kun kipeän jalan päälle ei enää uskaltanut hypätä ja pari kertaa muta meinasi syödä kengät jaloista. Polkujuoksumaratonit kuulemma jakavat yleensä ensikertalaiset kahteen ryhmään: "mulle tätä heti lisää" ja "ei varmasti koskaan enää". Voin täydestä sydämestäni sanoa kuuluvani ensin mainittuun, vaikka en ihan koko matkaa loppunousun herkkuinen päässytkään kokemaan tällä ensikokeilullani. Vaan ensi vuonna sitten - toivottavasti kahdella terveellä jalalla kahden rikkinäisen sijaan!
- Polvikipuisen dnf-kuva. Hymy tosin kertoo kivun keskelläkin hienosta päivästä.
Kiitos kaikille kanssajuoksijoille seurasta, huikeasta fiiliksestä, kannustuksesta ja erityisesti polven kanssa reitin varteen pysähdyttyäni "onko kaikki hyvin, pääsethän täältä pois?" - huolenpidosta. Teitte osaltanne päivästä ikimuistoisen ja hienon. Ja paljon onnea kaikille itsensä eilen Kolilla ylittäneille! Jokainen ultran selvittänyt on silmissäni supersankari ja kyllä vaan pitää todeta, että ovat ne kovat hyvin kovia poluillakin ja esim. naisten sarjan melkoisen ylivoimaisesti voittaneen Maija Oravamäen vauhti on omaani verrattuna ollut jotain ihan käsittämätöntä. Jos haluaa käydä omilla äärirajoillaan ja testata itseään, mutta ei välitä suurten kaupunkimaratonien hypestä ja ihmismassasta ja pitää asvalttihirviöitä enemmän metsästä ja järvistä, suosittelen Vaarojen maratonin kokeilua lämpimästi. Mutta en niin lämpimästi etten itse pääse ilmoittautumiskaaoksesta läpi ja mukaan ;)
p.s. Kun sitä kuitenkin mietitte, niin polvi on tällä hetkellä eilisiin tuntemuksiin verrattuna ihan ok. Selvisin työpäivästä ja kävelystä. Kokeilin ottaa kaksi juoksuaskelta - ei olisi kannattanut.
p.p.s. 34km taivalluksen saldona 0 irronnutta tai mustaa varpaankynttä, 0 rakkoa, 1 hiertymä (selässä ilmeisesti housujen vyötärösaumasta), 0 kipeää lihasta :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti