Eilen illalla kävin hyyyyyvin syvällä omalla epämukavuusalueellani.
Minulla oli taustalla yli 10 vuoden takaa yksi erittäin epämiellyttävä koulun liikuntatunnin melontakokemus, jonka jälkeen vannoin ja vakuutin, ettei koskaan enää. Tuosta kokemuksesta jäi kammo kaikkiin mahdollisiin veneisiin, joista yhden osan pelkoa voitin jo kesäkuussa käymällä kokeilemassa soutua. Soutu ei pelottanut ensimmäisten 5 minuutin jälkeen, kun totesin nelikon, jonka kyydissä istuin, olevan melkoisen vakaa ja järven tyyni, mutta kuten jo aiemmin todettua - en ollut suoranainen luonnonlahjakkuus soutajana. Veneessä kanssani istuneet kolme naista vahvistanevat tämän :D
Tänä kesänä sain yhtäkkiä ajatuksen, että minun olisi ehdottomasti päästävä kokeilemaan myös melontaa. Kauniina hellepäivänä Näsijärven pinta oli tyyni ja vesi harvinaisen lämmintä. Melontakurssille ilmoittautuminen tuntui silloin tosi hyvältä idealta. Se tuntui hyvältä idealta vielä eilen päivälläkin - kunnes saavuin illalla Näsijärven rantaan.
Järvi oli kaikkea muuta kuin tuona kauniina kesäpäivänä. Monta päivää on ollut kovin tuulinen ja sateinen keli. Järven yllä komeili mustien pilvien massa ja aallot tulivat vaahtopäinä melontakurssipaikan rantaan. Muutama kurssille ilmoittautunut jäi rannalle aallot nähtyään ja samaa harkitsin itsekin vakavasti koko veteenmenoa edeltäneen "kuivaharjoittelun" ajan. Päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä kanoottini kanssa aaltoilevaan järveen, kun olin kerran sitä varten kurssille tullut. Meitä kurssilaisia oli kuitenkin vain pieni joukko ja kokeneita ohjaajia kaksi, joten mielessäni hoin itselleni melomisen olevan ihan turvallista aalloista huolimatta.
Ensimmäiset 10 minuuttia puristin melaa rystyset valkoisina ja yritin päästä johonkin suuntaan kauhuissani kanoottia "heiteilleistä" aalloista. Yhtäkkiä muistin kurssin vetäjät sanat siitä, että kanootti pysyy tasapainossa lantion avulla. Tajusin rentoutua ja hoksasin, että kyse on lopulta samasta asiasta kuin pyörän taittamisesta mutkiin (pyöräkaverit: osaan sen kyllä, pelkään vain usein liikaa näyttääkseni taitoni). Tämän oivalluksen jälkeen melominen alkoi tuntua hauskalta, vaikka välillä istuskelin aallon harjalla sen verran huolettomasti, että ei ehkä olisi kannattanut. Ainakin päätellen siitä, että välillä olin kyynerpäätä myöten "aallon sisässä" eli gore-takista huolimatta ihan litimärkä.
Ehdimme meloa puolisen tuntia ja kun meidän käskettiin rantautua, alkoi harmittaa. Oli huima tunne olla niin syvällä omalla epämukavuusalueellaan ja lopulta huomata nauttivansa siitä. Tunne oman ison pelon voittamisen jälkeen oli huikea. Olisi ollut voitto jo meloa hyvillä mielin tyynessä kelissä, mutta eiliset aallot kyllä kruunasivat hetken. Viikon päästä kurssi jatkuu ja silloin taidetaan harjoitella pelastautumista. Enää ajatus edes tuosta kanootilla kaatumisesta ei saa menemään paniikkiin.
Kurssin jälkeen kävin niin kierroksilla koko loppuillan, että sain lopulta unen päästä kiinni vasta yhdeltä yöllä. Heräsin yön aikana kahdesti, kahdelta ja neljältä, pirteänä, luullen aamun jo tulleen. Sama kierroksilla käyminen jatkuu edelleen ja suu on hymyssä ihan ilman erityistä muuta syytä. "Jälkitilan" vuoksi vastaavat hurjat teot eivät ehkä ole suositeltavia jatkuvasti, mutta näin tasaista arkea elävälle pelkurille eilinen kokemus teki varmasti monessa mielessä hyvää. Äkillisestä rohkeudenpuuskastani huolimatta avoveteen en kyllä edelleenkään aio mennä uimaan yksin!
Suosittelen mukavuusalueelta poistumista jokaiselle. Edes joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti