Mennyt vuosi, hieman reilukin, on ollut erityisesti urheilijaminälle aikamoista kasvamisen aikaa. Tietyllä tasolla olen tiennyt jo vuosia, että minusta ei koskaan tulisi huippu-urheilijaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Huippu-urheilijalla tarkoitan henkilöä, jolla on realistiset mahdollisuudet pärjätä lajissaan kansainvälisesti. Olympialajeissa raja on ainakin näennäisesti helppo vetää vaikkapa olympiakisoissa kilpaileviin, ei-olympialajeissa MM-tasolle, mutta ymmärtänette, minkä tasoista urheilijaa minä kutsun huippu-urheilijaksi.
Olen kilpaillut joskus Suomen edustusasussa yhdessä harrastamistani lajeista, olen voittanut henkilökohtaisen Suomen mestaruuden, olen kuulunut toisessa lajissa nuorten maajoukkuevalmennettavien ryhmään, mutta koskaan en mielestäni ole ollut huippu-urheilija. Ehkä ns. kansallista kärkitasoa, mutta oikeasta huippu-urheilijasta hyvin kaukana. Kokoajan olen myös tiennyt, että tuosta tasosta en tule nousemaan korkeammalle. En ole tahtonut riittävästi hankkiakseni tai edes yrittääkseni hankkia yhteistyökumppaneita ammattimaisen urheilun mahdollistamiseksi. Minulle on ollut kokoajan tärkeämpää elää urheilun sivussa myös normaalia elämää, siis opiskella ja käydä töissä, molempia yhtäaikaakin urheilun sivussa.
Ikuisesti jossiteltavaksi mysteeriksi jää, olisiko minulla edes ollut fyysisiä edellytyksiä kasvaa huippu-urheilijaksi missään lajissa, jos olisin sitä tosissani kokeillut. Tiettyä, työllä esiin kaivettua lahjakkuutta minussa varmasti on ainakin vähän. Mutta rehellisyyden nimissä, minulla taitaa olla korkeintaan viritetyn Golfin kone huipulle vaadittavan Ferrarin sijaan eikä se siitä muuksi muuttuisi edes päätä seinään hakkaamalla tai 30h viikossa harjoittelemalla.
Sen tiedän varmaksi, että pääni ei olisi huippu-urheilua kestänyt. Olen nähnyt läheltä monta ammattiurheilijan elämän kokeilua. Osa on siinä onnistunut ja myös nauttinut siitä, osalle on käynyt huonommin. Hyvin lähellä on tapaus, jolle tiedän ammattilais/huippu-urheilijan elämän ensimmäisten vuosien olleen henkisesti erittäin vaikeita, vaikka näennäisesti tulosten valossa homma sujuikin hyvin. Tämä tapaus tahtoi riittävästi, jatkoi yrittämistä sitkeästi ja nyt homma on lähtenyt uskomattoman hienoon nousukiitoon. Tämän naisurheilijan menestyksestä olen pohjattoman aidosti iloinen, sillä tiedän, ettei nykytilanteeseen olla päästy todellakaan helpoimman kautta.
Vielä lähempänä on tapaus, joka urheili ammatikseen useita vuosia nauttien kyllä itse tekemisestä eli urheilusta, mutta ei ammattilaisurheilijan elämän muista puolista. Sormet ja varpaat eivät riitä laskemaan niitä kertoja, kun olen tämän ihmisen edessä aloittanut katkeran "minä raukka en koskaan edes saanut kokeilla" - valitukseni ja tältä minut erittäin hyvin tuntevalta ihmiseltä tyynen vastauksen: "Usko pois, sinä et olisi tykännyt siitä elämästä". Vaikken aiemmin halunnutkaan sitä uskoa, tiedän nykyisin sen olevan täysin totta.
Pari vuotta sitten halusin vielä tiukasti pitää erityisesti omassa päässäni yllä uskoa, että minusta sitten voisi vielä tulla huippu-urheilija. Suusta tuli päästettyä muutama hölmö sammakkokin ja omissa ajatuksissa tuli luotua niin isoja kuvitelmia itsestä, että hävettää. Ajatusleikki ja Golfin pyrkimys kasvaa Ferrarien veroiseksi johti lopulta surullisen kuuluisaan viime kesään, kun kuvittelin olevani supernainen ja pystyväni leikkimään tulevaa huippu-urheilijaa, täyspäivätyöläistä sekä täyspäiväopiskelijaa samaan aikaan samoilla vuorokauden tunneilla kuin muillakin ihmisillä on käytettävissä.
Vaati vakavan sairastumisen alun ja ison pettymyksen, että tajusin pysähtyä miettimään, mitä oikein olin tekemässä. Käperryin pariksi kuukaudeksi omaan kolooni, kävin lenkillä juuri sen verran kuin huvitti ja pyyhin loppukesältä kaikki kisat pois kalenterista. Yhtäkkiä lenkillä käyminen olikin taas hauskaa ja riemu vain kasvoi talvella, kun päätin osallistua töiden sallimissa rajoissa mahdollisimman moneen hiihtokisaan. Olin aivan kauhean huono alkutalvesta, lopputalvesta hieman vähemmän huonompi, mutta jokaiseen kisaan lähdin vain siksi, että halusin. En siksi, että joku muu halusi tai siksi, että minun olisi pitänyt osoittaa jollekin jotain. Sain olla ihan rauhassa juuri se pikkuinen Golf Ferrareiden latumerkkinä ja iloita vaikkapa siitä, että en pelännytkään jotain alamäkeä tai siitä, että hävisinkin jollekin toiselle maaliskuussa enää puolet vähemmän kuin tammikuussa.
Keväällä ja kesällä sain kuin sainkin pidettyä kiinni tästä riemusta, vaikka välillä touhu meinasi taas karata lapasesta väärään suuntaan. Yhtenä hyvänä esimerkkinä tästä toimii Joroisten kisa, jossa päädyin pitämään ilmoittautumiseni yleisessä sarjassa oikeiden huippu-urheilijoiden seassa ja pyöräilyosuuden alussa kuvittelinkin olevani yksi näistä huipuista. Tuon kuvittelun lopputuloksen tietänevät ainakin kaikki tätä blogia lukevat, eli huonosti kävi. Oman kasvuni huomasin kuitenkin siinä tilanteessa, kun istuin Joroisilla "keskeyttäneiden klubin" kanssa palautumisteltassa. Ylenpalttisen selittelytarpeen sijaan pystyin toteamaan, että hölmöilin itse ja ajoin omaan kuntooni nähden aivan liian kovaa pyörällä ensimmäiset 30km venäläispron perässä.
Koko tämä kirjoitus lähti kumpuamaan Iinan tekstistä. Tiedän, etten ole yksi niistä henkilöistä, joista teksti on saanut alkunsa, mutta kuitenkin tunnistan "vanhassa itsessäni" osan piirteistä, joista Iina kirjoittaa, enkä todellakaan haluaisi näitä piirteitä osaksi itseäni. Olen ollut juuri se vasta triathlonin aloittanut (joskin toisen lajin "kansallisen kärkitason" urheilija), joka on leijunut pää pilvissä selittäen, että minusta tulee kansainvälisen tason triathlonisti, ilman että olisin vielä osoittanut ilmiömäisiä kykyjä kyseisessä lajissa. Golfina Ferrareiden seassa hetken kokeiltuani voin kertoa, ettei tie Tiina Bomaniksi tai Kaisa Lehtoseksi ole kovin helppo saati lyhyt. Ja voin myös kertoa, etteivät ihan helpolla tule sellaisetkaan suoritukset, joilla päästään vaikkapa ikäsarjoissa Havaijille, kuten Venla, Maria ja Mirka tänä vuonna tekivät.
Siispä olen tyytyväisenä nykyään tämä huonosti viritetty Golf ja annan Ferrareiden olla Ferrareita. Onneksi meille Golfeillekin löytyy omia kisoja ja omia haasteita, vähintäänkin itsensä kehittämisessä. Lenkillä on kiva käydä oli se juoksuvauhti sitten 6, 5 tai 4 minuuttia kilometriä kohti. Siinä missä Ferrarit kisaavat Joroisilla puolimatkan SM-mitaleista, minä aion käydä pikakisassa perjantai-iltana ja olla reitin varressa lauantain puolimatkalaisia kannustamassa. Hiihdossa Ferrarit saavat kisata kärkisijoista ja minä pyrin nostamaan omaa tasoani pikkuhiljaa ylöspäin. Tästä Golfista ei koskaan tullut Ferraria, mutta ei tässä ihan ruosteessakaan vielä olla :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti