Epämukavuusalueella (julkaistu 28.8.2014)

Eilen illalla kävin hyyyyyvin syvällä omalla epämukavuusalueellani.

Minulla oli taustalla yli 10 vuoden takaa yksi erittäin epämiellyttävä koulun liikuntatunnin melontakokemus, jonka jälkeen vannoin ja vakuutin, ettei koskaan enää. Tuosta kokemuksesta jäi kammo kaikkiin mahdollisiin veneisiin, joista yhden osan pelkoa voitin jo kesäkuussa käymällä kokeilemassa soutua. Soutu ei pelottanut ensimmäisten 5 minuutin jälkeen, kun totesin nelikon, jonka kyydissä istuin, olevan melkoisen vakaa ja järven tyyni, mutta kuten jo aiemmin todettua - en ollut suoranainen luonnonlahjakkuus soutajana. Veneessä kanssani istuneet kolme naista vahvistanevat tämän :D

Tänä kesänä sain yhtäkkiä ajatuksen, että minun olisi ehdottomasti päästävä kokeilemaan myös melontaa. Kauniina hellepäivänä Näsijärven pinta oli tyyni ja vesi harvinaisen lämmintä. Melontakurssille ilmoittautuminen tuntui silloin tosi hyvältä idealta. Se tuntui hyvältä idealta vielä eilen päivälläkin - kunnes saavuin illalla Näsijärven rantaan.

Järvi oli kaikkea muuta kuin tuona kauniina kesäpäivänä. Monta päivää on ollut kovin tuulinen ja sateinen keli. Järven yllä komeili mustien pilvien massa ja aallot tulivat vaahtopäinä melontakurssipaikan rantaan. Muutama kurssille ilmoittautunut jäi rannalle aallot nähtyään ja samaa harkitsin itsekin vakavasti koko veteenmenoa edeltäneen "kuivaharjoittelun" ajan. Päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä kanoottini kanssa aaltoilevaan järveen, kun olin kerran sitä varten kurssille tullut. Meitä kurssilaisia oli kuitenkin vain pieni joukko ja kokeneita ohjaajia kaksi, joten mielessäni hoin itselleni melomisen olevan ihan turvallista aalloista huolimatta.

Ensimmäiset 10 minuuttia puristin melaa rystyset valkoisina ja yritin päästä johonkin suuntaan kauhuissani kanoottia "heiteilleistä" aalloista. Yhtäkkiä muistin kurssin vetäjät sanat siitä, että kanootti pysyy tasapainossa lantion avulla. Tajusin rentoutua ja hoksasin, että kyse on lopulta samasta asiasta kuin pyörän taittamisesta mutkiin (pyöräkaverit: osaan sen kyllä, pelkään vain usein liikaa näyttääkseni taitoni). Tämän oivalluksen jälkeen melominen alkoi tuntua hauskalta, vaikka välillä istuskelin aallon harjalla sen verran huolettomasti, että ei ehkä olisi kannattanut. Ainakin päätellen siitä, että välillä olin kyynerpäätä myöten "aallon sisässä" eli gore-takista huolimatta ihan litimärkä.

Ehdimme meloa puolisen tuntia ja kun meidän käskettiin rantautua, alkoi harmittaa. Oli huima tunne olla niin syvällä omalla epämukavuusalueellaan ja lopulta huomata nauttivansa siitä. Tunne oman ison pelon voittamisen jälkeen oli huikea. Olisi ollut voitto jo meloa hyvillä mielin tyynessä kelissä, mutta eiliset aallot kyllä kruunasivat hetken. Viikon päästä kurssi jatkuu ja silloin taidetaan harjoitella pelastautumista. Enää ajatus edes tuosta kanootilla kaatumisesta ei saa menemään paniikkiin.

Kurssin jälkeen kävin niin kierroksilla koko loppuillan, että sain lopulta unen päästä kiinni vasta yhdeltä yöllä. Heräsin yön aikana kahdesti, kahdelta ja neljältä, pirteänä, luullen aamun jo tulleen. Sama kierroksilla käyminen jatkuu edelleen ja suu on hymyssä ihan ilman erityistä muuta syytä. "Jälkitilan" vuoksi vastaavat hurjat teot eivät ehkä ole suositeltavia jatkuvasti, mutta näin tasaista arkea elävälle pelkurille eilinen kokemus teki varmasti monessa mielessä hyvää. Äkillisestä rohkeudenpuuskastani huolimatta avoveteen en kyllä edelleenkään aio mennä uimaan yksin!

Suosittelen mukavuusalueelta poistumista jokaiselle. Edes joskus.

Lajien välisestä yhteistyöstä ja junnutoiminnasta (julkaistu 27.8.2014)

Näin lomalla ollessa on ollut aikaa pohtia erinäisiä asioita ja liittyen erääseen viime päivien keskusteluun, on mielessä pyörinyt nyt urheilulajien välinen yhteistyö esim. junioritoiminnan sekä huippu-urheiluvalmennuksen osalta, sekä ne asiat, mitä eri lajit voisivat oppia toisiltaan. Toki näitä asioita on pyöritelty aiemminkin, niin perhe-, kaveri-, harrastus- kuin opiskelupiirissäkin ja opiskeluaikanani olin esim. melko aktiivisesti mukana urheiluakatemiajutuissa ja yritin osaltani antaa edes vähän eväitä myös toiminnan kehittämiseen. Nyt vain koin olevan sopiva hetki kirjoitella mielessä vellovia asioita ylös, julkisesti, ja toivon myös herättäväni tällä edes vähän lisää keskustelua ja ajatuksia ainakin siinä pienessä joukossa, joka blogiani lukee.

Itse olen eksynyt urheiluun sen perinteisen kaavan kautta. Isoisäni oli kuulunut paikalliseen urheiluseuraan (Liedon Luja) hyvin pitkään. Myös isäni oli kuulunut siihen ns. aina. Isäni oli lapsena kilpaillut hiihdossa ja yleisurheilussa. Joten ylläriylläri, talvena 1997 eli vähän ennen 10v synttäreitäni olin myös kyseisen seuran jäsen, kävin ensimmäisissä kunnon hiihtokilpailuissani, sain seuran kisapuvun ja kesällä aloin käydä myös yleisurheilutreeneissä ja kisoissa. En muuten ollut sitten yhtään lahjakas, aina kaikessa melkein viimeinen, mutta onnekseni tykkäsin hommasta silti.

Erityisesti hiihtopuolella seurani oli hyvin pieni ja meitä aktiivisesti kilpailleita junnuhiihtäjiä oli vain muutamasta perheestä. Joka torstai-ilta kokoonnuimme syksyn ja talven aikana kuitenkin yhteisiin hiihtotreeneihin, junnut ja aikuiset, ja siellä minäkin pyöreä kymppivee rimpuilin sauvoineni muiden perässä. Leirejä ei ollut, viestejä ei ollut, eikä ollut mitään erikoista tai hienoa, puvutkin edelliseltä vuosikymmeneltä, mutta tykkäsin olla mukana, koska ilmapiiri oli kannustava ja kuitenkin sillä pienellä porukalla yritettiin järjestää kivoja juttuja, kuten jokaviikkoiset treenikisat ja yhteisharjoitukset. Ja 8 vuoden kuluttua oli siitä pulleasta kymppiveestä kuoriutunut niinkin hyvä hiihtäjä, että nappasin SM-kisoista 15. sijan, johon tosin loppui sitten "ensimmäinen hiihtoura", kun totesin Turun olevan parempi paikkaa harrastaa kesälajeja.

Yleisurheilupuolella vaihdoin kasvattajaseurastani 14-vuotiaana isompaan seuraan (Turun Weikot), koska olin löytänyt kilpakävelyn ihmeet ja uuteen seuraan kasattiin joukkuetta kävelytähti Outi Sillanpään ympärille. Saman ikäisen hyvän treenikaverini kanssa vaihdoimme molemmat seuraa ja voinette kuvitella sen riemun, minkä isompi seura ja ekat SM-viestit toivat mukanaan - erityisesti, kun samalla nappasimme 14-vuotiaina ekat aikuisten sarjan SM-mitalit ja vuotta myöhemmin 15-vuotiaina ekat aikuisten sarjan kultaiset SM-mitalit. Kyseisessä seurassa olisi ollut tarjolla myös muiden yu-lajien treenejä, joissa en kuitenkaan montaa kertaa käynyt (VIRHE!), mutta erilaisissa seuraotteluissa kävin kyllä mukana mm. osoittamassa huimia lahjoja keihäänheitossa sekä kolmiloikassa (älkää etsikö tilastopajasta tuloksia :)). Ne olivat hienoja tapahtumia, toivat mukanaan elämääni ihmisiä, joista muutama on edelleen tärkeänä mielessä ja joka kerta kun muistelen mm. seuran Ruotsiin suuntautuneita kisamatkoja ja koulunlattiamajoituksia.

Kun sitten 16-vuotiaana eksyin vähitellen pyöräilyn pariin ja järkytys oli suuri. Tuolloin reilut 10 vuotta sitten junnuja oli sentään liikenteessä vähän enemmän tai sitten aika kultaa muistot, mutta ihmisten kanssa juteltuani totesin, ettei oikeastaan missään seurassa ollut kunnollista, organisoitunutta junnutoimintaa. Ei edes siinä määrin kuin pikkuisessa hiihtoseurassani. Oli toki muutamia innostuneita puuhaihmisiä, muttei mitään järjestelmää. Vaikkei järjestelmä, ohjekirjat tai "sertifikaatit" tee kenestäkään urheilijaa, muistan esimerkiksi vieläkin pienen Hiihtoliiton painattaman kirjasen, jonka pikkuhiihtäjänä sain. Sen sivuilla oli erilaisia tekniikkaharjoituksia, joita seuran puutteessa yritin yksinäni suorittaa - yleensä huonolla menestyksellä. Näillä opeilla olen muuten opettanut myöhemmällä iällä monta lähes täysin hiihtotaidotonta aikuista kaveriani hiihtämään - yksi näistä selvitti samana talvena Pirkan 90km läpi, mutta ei eksytä liikaa sivuraiteille.

Nykyisin tilanne ei ole juuri parempi. Muutamissa seuroissa, kuten ihan ensimmäisessä pyöräilyseurassani (Liedon TVC) on erittäin hyvää yritystä lasten parissa ja kokemuksesta tiedän, että myös osaamista ja tietotaitoa, sekä aitoa halua kehittää pyöräilyä. Tälle vuodelle käyntiin laitettu Fincycling -projekti puolestaan on tervetullut lisä aikuisuuden kynnyksellä olevien nuorten pyöräilijöiden kehittymiseen, jotka ovat jo viittävaille valmiita huippu-urheilijoita. Yksi projektin isoimmista taustahenkilöistä totesi minulle, että heidän tarkoituksenaan on myös ollut tehdä projekti ammattimaisen näköiseksi vaatteita, autoja yms.. myöten, jotta se olisi houkutteleva esimerkki vielä nuoremmille pyöräilijänaluille - tavoite, jota kohti nämä lapset pyrkisivät. Hyvä ajatus ja tässä Fincycling on mielestäni onnistunut erittäin hyvin - jos vain olisi niitä nuorempia junnuja, joita houkutella tavoittelemaan 18-sarjan maajoukkuetehtäviä tulevina vuosina - mutta se ei toki ole tämän projektin taustahahmojen vika ja muutaman henkilön resurssitkaan eivät riitä kaikkeen.

Surullinen totuus kun on se, että pyöräilyssä kilpailevien ikähaarukka vanhenee vanhenemistaan. Lisenssikilpailijoiden määrä tuskin on pienentynyt viime vuosina, mutta kilpailijoita tulee lisää ns. veteraani-ikäluokista, kun junnulähdöt huutavat tyhjyyttään. Näin ainakin maantiepyöräilyn puolella, sekä toisaalta myös triathlonissa, joka valitettavasti on Suomessa yhä laji, johon siirtyvät jonkun muun lajin entiset huiput tai loukkaantuneet (veteraani-ikäiset). Optimistit kirjoittelevat foorumeilla, kuinka nämä perheelliset pyöräilyheränneet tuovat aikanaan jälkikasvunsa pyöräkisoihin, mutta kärjistäen: entä jos tuolloin ei enää ole Suomessa käsitettä junnusarjat pyöräilykisoissa, vaan kisaluokat alkavat 30 - vuotiaista ylöspäin? Ja ikävä todeta, mutta jos minulla olisi nyt n. 10-vuotiaita lapsia, viimeinen laji, jonka pariin heidät veisin, on pyöräily ja tiedän monen muun ajattelevan samoin. Kuka nyt veisi lapsensa kuppikuntien luvattuun maahan, lajiin jossa ei ole minkäänlaista systemaattista lasten valmennusta, lajiin jossa seurat ja tekijät pääasiassa riitelevät keskenään? Tilanne on toki mahdollista korjata, mielestäni, panostamalla junioritoimintaan ja luomalla sille valtakunnallisia "ohjeita" ottamalla vaikka mallia jääkiekon mahtia vastaan myös taistelevista ns. sisarlajeista.

Mitä sitten lajit voisivat oppia toisiltaan? Minulla ei ole kokemusta joukkue-tai palloilulajeista, joten ne on jätetty ulos tästä pohdinnasta. Otetaan esimerkiksi vaikkapa nykyinen hiihtoseurani Lempäälän Kisa. Vieressä on iso Tampere, jossa on isoja seuroja moniin lajeihin ja silti LeKin hiihtokoulussa oli viime talvena LÄHES SATA hiihtokoululaista. Ja menivät muuten ylpeinä ladulla samanlaisissa liiveissä ja monilla seuran vaatteetkin päällä. Hiihtokoululla on säännölliset treenit, hyvin suunniteltu treenirunko, hommaan koulutuksen saaneet ja innostuneet vetäjät.. Niin ja taustalla hiihtoliiton, seurojen ja toimijoiden monivuotinen työ junnutoiminnan kehittämisessä. En tiedä, olisivatko jopa vielä aikanaan saamani hiihtokoulukirjasen opit sovellettuina käytössä :)

Suomalaisessa pyöräilyssä mennään mielestäni tällä hetkellä niin aikuisten kuin lastenkin osalta ns. takapuoli edellä puuhun. Suomessa on yksi ainoa aidon ammattimaisesti pyöritetty amatööritiimi. Tuo tiimi löytyy Lahdesta ja jokainen pyöräilyä seuraava tietää, mitä tarkoitan. Sitten on tiimejä, joissa on hankittu ensin hienot autot, hienot vaatteet, kalliit leirit ja vaikka ties mitä, mutta kuskeille on unohdettu kertoa, mitä on maantiepyöräily (=joukkuelaji ja taktista osaamista vaativa laji, jossa se joka treenaa eniten ei muuten välttämättä ole kovin). Sitten on jo edellä mainittu Fincycling, jossa on tehty hienoja ja tärkeitä asioita, mutta jonka kohdalla minun suurin pelkoni on jatkuvuus, kun innostuneita lapsia ei pyöräilyn parissa juuri ole.

Mistä näitä lapsia sitten voisi löytää? No, esimerkiksi sieltä oman tai naapurikaupungin hiihtoseuran treeneistä. Olen itse hyvä esimerkki näiden kahden lajin yhdistämisestä ja tuttavapiiristä löytyy monta muuta. Vai miltä kuulostavat esimerkiksi nimet Jukka Vastaranta tai Juha-Matti Alaluusua? Ei ole kummallekaan lajille häviö, jos lahjakas hiihtojunnu innostuukin pyöräilystä tai päinvastoin. Eikä sekään haittaa, jos hiihtotreeneistä löytyneistä 30 junnusta vain 10 jatkaa pyöräilyä seuraavana kesänä, sekin on 10 enemmän kuin aiemmin. Ja jos vaikka viidellä paikkakunnalla löydetään 10 uutta innokasta junnua, löytyy heidän joukostaan varmasti helpommin tulevia Jussi Veikkasia, kuin nykyisestä 5 ajajasta / ikäluokka. Ja esimerkki vetää mukanaan, kuten minulle kävi yhden edellämainitun hiihtopyörä-tyypin ja kaverinsa myötävaikutuksesta.

Tai voisiko kenties pyöräily harkita yhteistyötä toisen kesälajin, yleisurheilun kanssa? Monipuolisuudesta on lapsille tuskin haittaa ja urheilukenttähän on turvallinen ympäristö myös lasten kokeilla kilpapyöriä erityisesti paikkakunnilla, joilta ei löydy velodromia (eli käytännössä kaikki Suomen paikkakunnat). Yleisurheilukouluista löytyy myös useimmiten vähintään lasten urheilun ohjaajakoulutuksen saaneita vetäjiä - ehkä jo pelkästään keskustelemalla voisi saada uusia virikkeitä siihen, miten pyöräilystä voisi saada lapsia kiinnostavamman lajin.

Suomessa on myös meneillään mielenkiintoisia toimia lasten pyöräilyn kehittämiseksi. Kuten maalaisjärjellä on helposti ajateltavissa, monille lapsille kiinnostavampi tarttumakohta pyöräilyyn voisi olla maastopyöräily tai vaikkapa BMX. Helsingissä jonkin aikaa toiminut, käytännössä yhden innokkaan myötävaikutuksesta aikaansaatu pyöräkrossiparkki ja esim. käynnissä oleva pyöräilyn lajiliiton lasten ja nuorten hanke Just Ride, ovat minusta erittäin arvokkaita tekoja edistämään suomalaisen pyöräilyn ja ehkä myös muun kestävyysurheilun tulevaisuutta.

Pelkkä nykyinen huippu-urheilu ja siihen panostaminen EI RIITÄ. Ei missään lajissa. Sitä tarvitaan, mutta niin tarvitaan myös junnutoimintaa, sen kehittämistä ja eri lajien välistä keskustelua ja yhteistyötä. Ei riitelyä tai maton vetämistä toisten jalkojen alta.

Ja mitä olen sitten itse tehnyt asian hyväksi? En mitään. Urheillut itse ja hyödyntänyt olemassaolevaa systeemiä mahdollisimman paljon. Kirjannut ylös mieleeni onnistumisia ja epäonnistumisia, kritisoinut ja kehunut. Pohtinut. Ja harkinnut osallistumista lasten toimintaan, mutta todennut etten pystyisi sille tässä elämäntilanteessa uhraamaan riittävästi ja haluamallani tavalla aikaa ja ajatusta.

Kisaraportti: Finntriathlon Tahko, la 16.8.2014, puolimatkan joukkueviesti (julkaistu 20.8.2014)

Tahkolla kisattiin erittäin upeissa maisemissa ja olosuhteissa, joihin Finntriathlonin organisaatio oli jälleen rakentanut toimivan kisapaketin. Kuva: Bullseye Photography / Teemu Ojapalo

Lauantaina kisailtiin siis Tahkolla kesän viimeisessä Finntriathlonissa. Tarjolla Tahkolla oli tänä vuonna vain puolimatka (siis 1,9km + 90km + 21km), johon lähdimme Tommin kanssa kisaamaan kahden hengen joukkueena, Team Martikaisena. Minä uin ja juoksin, Tommi ajoi välissä pyörällä. Tähän "nössöratkaisuun" päädyttiin monesta syystä: ensinnäkin minulla painoi mielessä Joroisten totaalinen väsyminen ja halusin päättää trikauden hyvällä mielellä, toiseksi Tommilla painoi mielessä lähestyvät parapyöräilyn MM-kisat joita ajatellen juoksu on nyt ollut vähäistä ja varovaista, kolmanneksi haluttiin ehdottomasti kisailla Tahkolla ja koska tänä vuonna ei ollut tarjolla muita matkoja kuin puolimatka, tuntui viesti hauskalta idealta.

Tommi pyöräosuudella. Kuva Bullseye Photography / Teemu Ojapalo

Tahkolla uintiosuus käytiin ehkä hienoimmalla uintireitillä, missä olen koskaan päässyt uimaan. Uinti lähti sillan kyljestä, kiersi poijut ja maalia kohti uitiin lähtösillan alitse lahden pohjukkaan. Näin yleisö pääsi hyvin seuraamaan uintia ja reitin ensimmäiselläkään poijulla ei juuri ollut ruuhkaa, kun sinne oli jo uitu aika monta sataa metriä. Vesi oli juuri sopivan lämpöistä märkäpuku-uinnille, keli oli tyyni eli järvenpinta lähes peilityyni myös. Vielä kun viestiläiset starttasivat naisten lähdön mukana 5 min miesten perään ja lähtöryhmä oli sopivan pieni, sain aikaiseksi kesän ehdottomasti parhaan kisauinnin ja itseasiassa ensimmäisen kisauinnin, jossa yritin ja oikeasti uin kunnolla kisavauhtia. Joroisiin ja kilpasiskoihin verrattuna uin "minuuttikaupalla" kovempaa kuin kuukautta aiemmin ja ensimmäistä kertaa koskaan puolimatkan uintiaika painui alle 30 minuutin. Aika monta sinilakkista eli miestä sai matkan varrella ohitella ja olo olikin välillä kuin vesikäärmellä. Järjestäjät kun toivoivat palautetta, niin ensi vuonna naiset lähtemään ekana, niin ei tarvitse miestenkään hävetä tullessaan naislauman ohittamaksi ;)

Lisää tyylinäytettä päivän nopeimmasta pyörävauhdista. Kuva Bullseye Photography / Teemu Ojapalo

Minä olin jo uintiosuudella onnistunut ohittamaan ilmeisesti useita kymmeniä, varmasti yli sata 5minuuttia aiemmin lähtenyttä mieskilpailijaa ja Tommi jatkoi samaa vilkku päällä etenemistä pyöräosuudella. Jos viesti olisi lähtenyt miesten kanssa samaan aikaan olisin kaiketi päässyt lähtemään juoksuosuudelle koko kisan ensimmäisenä. Nyt minua ennen pääsivät juoksemaan miesten yleisen top 3 kisaajat (Miettinen, Hast ja Rissanen) ja hieman hymyilytti lähteä matkaan tallustamaan tuon kolmikon perään - taisi muuten hymyilyttää muutamaa katsojaakin, kuuluttajasta puhumattakaan.

Juoksuosuuden alkukilometreillä. Kuva Tuuli Isomeri / Aquaplus

Edellä mainittu top 3 kiisi minua karkuun kovaa ja ensimmäiset 5km sain juosta niin etten nähnyt yhtään muuta kilpailijaa missään. Loppumatkalla minut ohitti vielä 4 miestä eli maaliin tulimme kaikkiaan kahdeksantena, joskin lähdön 5 minuuttia huomioiden päivän 6. nopeimmalla ajalla minun löntystelystä huolimatta. Ja mikä hauskinta, ylitin maaliviivan huimat 2 sekuntia paremmalla ajalla kuin yksin kisannut Kaitsu :)

Juoksuosuuden loppukilometreillä. Tyylikäs asu on muuten Onewayn rullahiihtopuku! Kuva Mikko Merihaara.

Tahkon kisan pyöräreitistä voin puhua vain kuulopuheiden perusteella, mutta uintireitti ja juoksureitti tuli koettua omakohtaisesti, kuten luonnollisesti myös muut kisajärjestelyt. Maisemiltaan ja kisaolosuhteiltaan Tahkon kisa oli tämän kesän Finntriathloneista ehdottomasti paras. Majoituskapasiteetti on hyvä lähialueilla, kaikki tapahtui tiiviisti samassa paikassa (vrt. vaikka Joroisiin, jossa uinti ja T1 kilometrien päässä T2- ja maalipaikasta), reitit olivat hienot. Tahkon kisan kantapäillä on olosuhteiden ja reittien puolesta kesän ensimmäisenä järjestetty Vanajalinnan kisa, joka oli kaikista neljästä katsojaystävällisin. Vierumäeltä on jäänyt erityisesti mieleen upea uintipaikka (ja T1 johdattanut "pieni ylämäki") ja Joroinen nyt on Joroinen. Valitettavasti en päässyt kokemaan Joroisilla enkä Tahkolla kisan jälkeisiä iltajuhlia ja Tahkolla jäi pastapartytkin väliin, kaikki nämä työkiireiden vuoksi - meidän perheen molempien jäsenten työpaikka kun sattuu olemaan auki myös sunnuntaisin ja savonmualta tänne Tampereelle on hieman turhan pitkä ajomatka aamuksi jätettynä. Ehkä sitten ensi vuonna, tai sitä seuraavana tulee bileetkin koettua :)

Tahkon kilpailijamassaa. Kuva Bullseye Photography / Teemu Ojapalo

Aivan vielä en ole päättänyt olenko yksi Finntriathlon #kerääkokosarja -tyypeistä ensi kesänä, luultavasti olen, mutta en kylläkään pisimmillä tarjolla olevilla matkoilla. Olen jo päättänyt, että ensi kesänä en kisaa Joroisilla puolimatkaa, vaan pikamatkan ja Tahkolla valikoin  täysmatkan sijaan jommankumman tarjolla olevista lyhyemmistä vaihtoehdoista. Lähtökohtaisesti kai kehitys vie triathlonilla useimpia kohti pidempiä matkoja, mutta minä otan askeleen taaksepäin ja takaisin lyhyisiin rypistyksiin. Vielä on aika kilpailla eikä vain tavoitella jonkin matkan läpipääsemistä - eikä tällä treenillä ole mahdollista kilpailla pitkillä matkoilla sillä tasolla, millä oma pää tahtoisi. Onneksi triathlonissa matkoja ja erilaisia kisoja riittää nykyisin jo Suomessakin varmasti jokaiselle ja hienointa onkin, että samalla viivalla kisaavat kansainvälisen tason huippumenijät ja ensikertalaiset :)

p.s. Onnea vielä tätäkin kautta viikonloppuna hienosti menestyneille Marialle, Venlalle, Iinalle ja Annille. Sekä myös kaikille muille Kalmarin, Nastolan ja Tahkon sankareille!

Kisaraportti: SM-paritempo 3.8.2014 ja Hauhon Jokamiestriathlon 6.8.2014 (julkaistu 9.8.2014)

Niin se vain menee, että nelostiloja pukkaa. Yksi hieman harmistuttava, toinen ei-lainkaan-harmistuttava.

Postauksen kuvina näyttäytyvät satunnaisessa järjestyksessä kuvat Hauhon kisasta. Kiitos kisajärjestäjille kuvien käyttöönsaamisesta :)

Hauhon lähtöviivalla. Kuva: Juha Vartiainen

Mutta aloitetaan kronologisesti ja loogisesti ensimmäisestä kisasta, siis viime sunnuntaina ajetusta SM-paritemposta. Olen ajanut paritempoja vuodesta 2005 asti joka vuonna lukuunottamatta vuotta 2010, jolloin polveni oli niin sanotusti kappaleina. Vuosien varrella kyseisen lajin SM-kisoista on tullut pari mestaruutta ja monta muun väristä mitalia. Joka vuosi olen tykännyt paritemposta ja se sopii minulle hyvin - ehdin palautua hyvin lyhyissä hetkissä parin peesissä. Tänä vuonna ajoin ensimmäistä kertaa Katrin kanssa, jolle tämän vuoden SM-paritempo oli ensimmäinen laatuaan koskaan. Katri on ollut koko kauden hyvässä kunnossa, mutta astman kanssa hän onkin sitten saanut taistella enemmän kuin tarpeeksi. Astma koitui myös viime sunnuntaina meidän paritempon kohtaloksi, kun vinkuva hengitys kuului matkassa mukana jo ensikilometreiltä lähtien ja jouduimme kahdesti lähes pysähtymään matkan varrella Katrin hengityksen mennessä täysin tukkoon.

Maaliin asti pääsimme ja kaikeksi onneksi minulle osui hyvä päivä, jonka myötä pystyin tekemään yksin pitkät pätkät vetohommia Katrin yrittäessä saada hengitystään tasaantumaan normaaliksi. Sai kyllä itsenikin antamaan kaiken vetopuuhissa, kun näki miten toinen tsemppasi kaikesta huolimatta ja vaikka henki pihisi, yritti silti ajaa niin kovaa kuin pääsi. Kaikesta huolimatta ja valitettavasti jäimme kisassa neljänsiksi ja varsinkin himmeimmät mitalit jäivät hyvin lähelle, vain n.10 sekunnin päähän. Vaikka nelossija aiheuttikin jonkin verran harmistuksentunteita, ei terveysongelmille mitään voi. Eikä meidän paria sentään haettu ambulanssilla reitin varresta, kuten viimeisimpänä reitille lähtenyt naispari, jonka valitettava onnettomuus kyllä latisti muuten varsin mukavaa päivää turhaan.

Toiseen vaihtoon tulossa. Perässä ikioma peesiletkani - herramiehiä tie täynnä, kun laittoivat naisen vetohommiin koko matkaksi :) Kuva: Juha Vartiainen

Keskiviikkona kisasin sitten seuraavan kerran ja vuorossa oli Hauhon Jokamiestriathlon (klikkaamalla kisasivuille), johon ilmoittauduin yhtäkkiä yllättäen hetken mielijohteesta. Luvassa oli todellinen sprinttimatka 200m + 10km + 3km ja odotin hauskaa kyläkisaa. Sen myös sain ja onpahan nyt koettu sekin, että kisaohjeissa mainittu "matto uintirantautumisesta vaihtopaikalle" tarkoitti monen montaa värikästä räsymattoa peräjälkeen. Hymyilytti oikein juosta niitä pitkin kohti pyörää :)

Hauhon kisaan oli ilmoittautunut ennätykselliset 250 kilpailijaa, jotka oli onneksi jaettu muutamaan eri lähtöryhmään. Uinti käytiin mutapohjaisessa ja matalassa rannassa, jossa kääntöpoijuillakin jalat ylettivät pohjaan. Lähtöryhmiin jakamisesta huolimatta poijuilla oli ainakin ensimmäisessä lähtöryhmässä (naisten ja miesten yleinen) riittävästi painia, joskin kaikki kilpailijat vaikuttivat olevan matkassa hyvällä ja rennolla mielellä, kun kovin totista hakkaamista ei ruuhkasta huolimatta esiintynyt. Lyhyen matkan ja lämpimän kelin myötä en edes ollut ottanut märkäpukua mukaan ja olihan muuten mukavaa tulla ekaan vaihtoon ilman, että piti alkaa säätää märkäpuvun kanssa.

Lähdössä pyöräosuudelle. Kuva: Auli Saarivaara-Vartiainen

Uintiosuudella jäin luvattoman paljon kärkitytöistä eli Parviaisen supersiskoista, mutta pyörällä ajoin naisten kovimman ajan. Pääsin taas "nauttimaan" nopean naisen etuoikeuksista, siis toisin sanoen herrasmiehistä, jotka tykkäävät vain istua peesissä. Siitä huolimatta sain ohiteltua muutamia isohkojakin letkoja matkalla ja tulin pyörä-juoksuvaihtoon neljäntenä. Kärkeen oli matkaan n. puoli minuuttia ja perässä saman verran tuli pelottavan kovaa juokseva ehkä hiihtäjänä parhaiten tunnettu Jenni Mattila. Juoksuosuus oli paikoin jopa maastojuoksuksi luokiteltavaa taivalta, mutta varsin hauska asellaista. Odotusten mukaisesti Jenni paineli n. kilometrin juoksun jälkeen ohi kovaa kyytiä ja itse ohitin juoksun puolivälin jyrkässä nousussa yhden naisen ja tämä tilanne pysyi loppuun asti, joten maalissa sijoitukseni oli edelleen neljäs.

Juoksuosuudella. Kuva: Terhi Sillanpää-Reitti

Kaikenkaikkiaan Hauhon kisasta jäi oikein hyvä mieli. Olo oli väsynyt työpäivän jälkeen kisapaikalle kiireellä ajellessa, enkä edes jaksanut verrytellä ennen lähtöä muutaman minuutin uintipolskimista lukuunottamatta. Kisapaikalla oli kuitenkin hyvä tunnelma, kisaajat iloisella mielellä ja järjestelyt toimivat, mutta silti leppoisat. Osallistumismaksua kerättiin reilu kymppi per nenä ja sillä oli saatu aikaan mm. chippi-ajanotto, hyvät reittimerkinnät ja km-taulut pyörään ja juoksuun jne.. ison kisan tyylillä. Ensi vuonna aion kyllä laittaa päivämäärän ja kisan kalenteriini ylös, niin hyvänmielen kisa oli kyseessä :)

Viemässä pyörää toiseen vaihtoon. Kuva: Terhi Sillanpää-Reitti

Seuraavaksi ohjelmassa on Tahko Triathlon, jossa viivalla nähdään "Team Martikainen". Kisaamme siis Tommin kanssa kahdestaan joukkueena läpi puolimatkan triathlonin. Minä saan aloittaa viestin uinnilla, Tommi pyöräilee ja minä taas päätän viestin hoitamalla juoksuosuuden. Jos kaikki menee ennakoidusti pääsen (=joudun) lähtemään juoksuosuudelle koko kisan kärjessä. Varmaan on vähä kylmää kyytiä kärkimiehiltä tarjolla juoksuosuudella ja lähinnä jännitystä aiheuttaakin tuloksellisesti se, moniko mieskisaaja ehtii juosta minun ohi, ennen kuin meidän joukkuesuoritus ylittää maalilinjan :D

Juoksussa matkaa taitaa alkaa jo painaa. Kuva: Terhi Sillanpää-Reitti.

Kisaraportti: Finntriathlon Joroinen 19.7.2014 (julkaistu 20.7.2014)

Eilen se sitten kisattiin, kuuluisa ja paljon puhuttu Joroisten puolimatka. Ensimmäiseksi pitää kehua jälleen kerran tapahtumaa, kisajärjestäjiä, kanssakilpailijoita ja katsojia. Mahtava tunnelma ja ensiluokkainen tapahtuma, josta tällä kertaa osasin itsekin nauttia. Kisaraporttiin olisi tarjolla paljon kuvia, mutta kirjoittelen tätä juuri tabletilla, joten kuvat pääsevät mukaan sitten seuraavaan postaukseen :)

Kisavalmistelut

Joroisille lähdettiin kotoa Lempäälästä perjantaina aamukymmenen jälkeen. Matkalla pidettiin lounastaukoa Jyväskylässä, jonka jälkeen ajeltiin suoraan hotellille Leppävirralle. Leppävirralla käytiin pienellä pyörittelyllä, lähinnä kokeilemassa, että varusteet toimii ja ovat vietävissä vaihtopaikalle illalla. Toimivathan ne. iklan ja iltapäivän aikana käytiin kisakansliassa hakemassa kisamateriaalit, osallistuttiin kisainfoon, shoppailtiin Vanajalinnan kisasta saamallani lahjakortilla tritavaroita, katsottiin Annin voittoisa maaliintulo pikakisassa ja illan päätteeksi vietiin tavarat ensin Valvatuksen rantaan T1:en ja sitten juoksupussi urheilutalon T2:een. 

Illan pizzojen jälkeen uni tuli ilman hermoilua ja aamulla heräsin vasta herätyskelloon edelleen jännittämättä oikeastaan yhtään. Hotelliaamiaista syötiin kaikessa rauhassa ja päätettiin säästää aikaa menemällä aamulla ns. yleisöparkkiin omalla autolla ja siitä kävellen lähtöpaikalle. Ratkaisu oli hyvä eikä tarvinnut viettää tunteja bussissa ja rannalla starttia hermoillen. Ennen lähtöä fiilis oli hyvä ja erityisen hienoa oli seistä lähtökarsinassa uransa viimeiseen kisaan startanneen Tiinan vierellä. Hieno urheilija ja hieno ura Suomen ja maailman huipulla kovassa lajissa.

Uinti 

Uintiin lähdin rauhallisesti takarivistä (siis niistä kahdesta joihin pieni ryhmämme mahtui), enkä edes yrittänyt kenenkään vauhtiin mukaan. Uinti tuntui helpolta ja mukavalta. Vesi oli lämmin ja järvenpinta tyyni, joten pitkästä aikaa nautin kisan uintiosuudesta. Sen tosin huomasi ajastakin, että tuli nautittua koko rahalla - sain nimittäin kulutettua 1,9km uintiin aikaa ruhtinaalliset n.33min30sek enkä edes kierrellyt yhtään ylimääräistä koukeroa matkalla. Rantauduin yllätyksekseni lähes yhtäaikaa kisassa mukana olleen venäläisammattilaisen kanssa, tosin muut yleisen naisen olivat tuossa vaiheessa jo pyöräilemässä.

Pyöräily

Pyöräilyyn oli ennakkoon mietitty sopivat tehot, joita lähteä ajamaan. Ne lensivät kuitenkin romukoppaan heti kättelyssä, kun lähdin venäläisnaisen perään ajamaan. Ekat 20km mentiin käytännössä samaa kyytiä kuin 50min kestäneessä SM-tempossa, kunnes tajusin hiljentää vauhtia ja jäädä ajamaan omaa ajoa. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut ja olo tuntuu kokoajan väsyneemmältä ja väsyneemmältä. Reilun 60km ajon jälkeen iski noutaja ja luulin jo etten jaksaisi polkea edes koko 90km matkaa vaihtoon asti. Loppumatkasta jouduin jo rullailemaan alamäet alas polkematta, että selvisin jotenkin päin pois reitiltä. Huolimatta lopun totaalisesta hyytymisestä, pyöräaikani painui vain hivenen yli 2h30min, mutta juoksuvaihdossa viihdyin pitkään ja hartaasti. Teki vain mieli jäädä tuoleille istumaan.

Juoksu

Viimeisillä tahdonvoiman rippeillä tallustin ulos vaihtopaikkana toimineesta urheilutalosta ja aloitin juoksuosuuden. Väsymys oli suunnaton jo ensimmäisistä askeleista lähtien, mutta päätin koittaa juoksemista kuitenkin. Selvisin ensimmäisen kilometrin, kunnes silmissä jo musteni ja oli pakko pysähtyä. Yritin jatkaa uudestaan, mutta jo muutaman askeleen päästä totesin, että jos aion päästä omin jaloin reitiltä pois, ei matkaa voi enää jatkaa. Siispä juoksuosuuteni pituus oli tällä kertaa 21km sijaan n. 1km.

Analyysi

mikä sitten oli vialla? Yksinkertaisesti liian huono harjoittelu suhteessa pyöräilyn aloitusvauhtiin. Olen tällä hetkellä erityisesti pyörällä melko suorituskykyisessä kunnossa ja myös juoksussa tehnyt 5km ennätykseni tänä kesänä. Pystyn tekemän hyviä suorituksia alle 1h kisoissa. Mutta oma pää ei tajua sitä, että 5h kisat ovat vähän eri juttu. Sorruin siis aloittelijan virheeseen. Fiksummalla vauhdinjaolla olisin voinut ajaa pyörän käytännössä samaan aikaan ja silti vielä juosta normaalisti, mutta sitä on turha jälkikäteen jossitella. Ensi kerralla, eli Tahkolla kuukauden päästä on onneksi tilaisuus olla järkevämpi.

Kesäkuun treeniyhteenveto ja treenipäiväkirjan puolivuotiskatsaus (julkaistu 2.7.2014)

Kesäkuussa pääsin treenaamaan pääasiassa terveenä ja sainkin aikaiseksi ehjän ja mukavan treenikuukauden. Surullista kyllä, kasaan tuli määrällisesti vuoden kovin kuukausi, mutta siitä huolimatta päästiin vain juuri ja juuri neljäänkymmeneen tuntiin. Toissavuonna ei tainnut yksikään kuukausi jäädä näin vähäiseksi treenimäärältään. Pienet määrät näkyivät karulla tavalla esimerkiksi lauantaina Vierumäellä ja on vain tunnustettava, että ehkä tällä treenimäärällä ei pysty samanlaisiin "sankaritekoihin" kuin pari vuotta sitten tuplamäärällä. Kyllä, puolimatka ja varmasti Vaarojen maraton on mahdollista viedä tällä treenillä läpi, mutta hullutteluyhdistelmä eli melkein tunnin kestänyt SM-tempo ja n.15h päästä neljäsosamatkan triathlon Vierumäellä oli vähän turhan kunnianhimoinen tavoite.

SM-tempon joukkuekisan palkintopallilla. Chebici-paidoissa vasemmalta lukien mustissa housuissa allekirjoittanut (7.), Katri (9.) ja Outi (17.). Taustalla tuulettaa myös Fitlandian blogikollega Iina, joka oli joukkuekisan mestarijoukkueessa ja henkilökohtaisessa kisassa 11.

Tässä kuitenkin vielä yhteenvetona kesäkuun treeninumerot:

TREENIT / KESÄKUU 2014

- PYÖRÄILY n. 16h40min / 440km / 13 kertaa

- JUOKSU (sis. polkujuoksun) n.9h25min / 92km / 14 kertaa

- UINTI n.2h25min / 7,5km / 6 kertaa

- RULLAHIIHTO 2h30min / 35km / 3 kertaa

- KUNTOSALI 3h / 3 kertaa

- TRIATHLON 3h / 78km / 2 kertaa

- LIHASHUOLTO 5h35min / 11 kertaa

- MUU (soutu) 1h / 4,5km / 1 kerta

YHTEENSÄ 43h35min / 657km / 56 kertaa

* * * * * * * *

Kramppiselkäinen triathlonisti vaihtamassa juoksukenkiä jalkaan Vierumäellä. Vaihtoalue on vielä ympärillä hämmentävän tyhjä. Kuva: Ninni / energianurkkaus.fitfashion.fi

Ja kun vuoden ensimmäinen puolikas täyttyi kesäkuun lopussa, on aika myös treenipäiväkirjan puolivuotiskatsaukselle. Alkuvuosi oli melko rikkonainen. Sairastin pitkään ja hartaasti keuhkoihin asti kiirinyttä "flunssaa" sekä tammikuussa että huhtikuussa. Helmikuussa ja maaliskuussa hiihdin, hiihdin ja hiihdin keleistä huolimatta. Huhtikuussa parantelin flunssan jälkeen plantaarifaskiittia ja touko-ja kesäkuussa olen pääasiassa odotellut aurinkoa :)

TREENIYHTEENVETO / VUODEN 2014 ENSIMMÄINEN PUOLIKAS (TAMMI-KESÄKUU)

- HIIHTO n.61h30min / 812km

- PYÖRÄILY (sis. sisäpyöräilyt) n.38h40min / 900km

- JUOKSU (sis. polkujuoksu) n.39h5min / 372km

- KUNTOSALI n.32h

- UINTI n.11h55min / 32km

- RULLAHIIHTO n.6h15min / 89km

- TRIATHLON n.3h / 78km

- MUUT YHDISTELMÄTREENIT n.6h30min / 58km

- LIHASHUOLTO n.9h35min

- SAUVAKÄVELY n.1h30min / 9km

- MUUT LAJIT n.1h40min / 4,5km

YHTEENSÄ n.211h40min / 2354,5km

Kisaraportti: SM-tempo pe 27.6. ja Finntriathlon Vierumäki la 28.6 (julkaistu 29.6.2014)

Olin sijoittanut kalenteriini otsikon mukaisen "itsemurhayhdistelmän" ja siihen myös suuntasin. Meidän perheen osalta valmistautuminen SM-tempoon ei ollut paras mahdollinen erinäisistä syistä, joskin itselläni ei ollut varsinaisesti muuta ongelmaa kuin ajamattomuus. Ja ajamattomuuden osalta ei voi muuta kuin katsoa peiliin, kun välineet ja muut asiat ovat olleet kunnossa, mutta ei vain ole huvittanut. Ja kun ei ole huvittanut, en ole ajanut - todella ammattimaista, mutta minähän olenkin jo tosiurheilusta eläkeläinen. Kuitenkin, perjantaina päästiin lopulta perille kisapaikalle kaksi tempopyörää auton kyydissä. Tästä iso kiitos Huntterille ja Tatulle, sekä luonnollisesti Chebicille (ja pyörää pikakyydittäneelle minun isille) iso KIITOS - oli Tommilla jäädä kisat ajamatta kalustopulman vuoksi.

Oma ajoni oli alusta asti perustekemistä ja maltoin suunnitelmani mukaisesti aloittaa rauhallisesti. Viime vuoden tyyliin Lotta kiisi hyvin aikaisessa vaiheessa tuhatta ja sataa ohi. Olo tuntui lähinnä reittimerkiltä, mutta niinhän sen pitääkin Lotan tasoiseen kuskiin verrattuna tuntua näillä treeneillä = pyöräkilsoja alla alle 800km ennen perjantain kisaa. Jatkoin kuitenkin omaa ajoani loppuun asti, kiitos pienen punaisen tietokoneen, jälleen kerran. Rauhallinen alku oli päivän melko mäkisellä (=hienolla!) reitillä ja keskusteluakin aiheuttaneella "ylipitkällä" n.33km matkalla fiksu teko. 

Viimeisenä maaliintulijana kuulin meneväni seitsemänneksi maaliviivan ylitettyäni ja se siis oli myös lopullinen sijoitukseni. Hämmentävän hyvä sellainen, vaan näemmä sitä on jaloissa vielä jokin lihasmuisti siitä, miten kampia pyöritellään. Tulokset löytyvät täältä.

Ajokilometrien vähäisyyden huomasin kyllä kantapään kautta jaloissani ja ennen kaikkea selässäni sitten lauantaiaamuna, kun en meinannut päästä ylös sängystä. Asiaa olisi voinut auttaa kisan jälkeinen verryttely, mutta sen sijaan kiiruhdin jälleen kerran istumaan reiluksi tunniksi Tommin huoltoautoon. Kivusta ja jäykkyydestä huolimatta lähdin kokeilemaan onneani Finntriathlon Vierumäelle "neljäsosamatkan" (950m-45km-10,5km) kisaan, vaikka jo ennen lähtöä olisin voinut arvata, ettei ainakaan juoksusta tule yhtään mitään. Ja eihän siitä tullutkaan, mutta ehkä pitää käydä ensin läpi ne kaksi ensimmäistä triathlonkisan osuutta.

SM-tempossa, kuva: Petteri Hannula.

Uinti käytiin hauskassa pienessä ja kirkasvetisessä lammessa, jonka vesi tosin ei varmasti ollut kisainfossa ilmoitettua 15 astetta tai sitten poikkeuksellisen lämmin ja aurinkoinen sää sai aikaan harhan, kun vesi olikin pitkästä aikaa ilmaa kylmempää ;) Raikasta menoa siis oli kuitenkin luvassa uinnissa ja yhtäkkiä ennen starttia alkoi mieleeni hiipiä paniikki ja viime vuoden Joroinen, jossa minut ongittiin järvestä kesken uinnin. Hetkessä päätin, että lähden uimaan ihan reitin ulkoreunaa ja otan mieluummin vaikka pari minuuttia hitaamaan uintiajan kuin panikoin kunnolla keskellä ryhmää. Tämä taktiikka toimikin hyvin ja sain uida melko kapeasta reitistä huolimatta ihan täysin oman uintini - joskin taisin uida vähintään 200m ylimatkaa ja takasuoralla jo näin pohjaankin asti, kun menin niin pitkin lammikon reunaa.

Rantauduin hyvillä mielin (kiitos jollekin kanssakilpailijamiehelle, joka lähestulkoon nosti minut järvestä ylös, kun en itse onnistunut kipuamaan rannalle!) ja yritin jopa hymyillä ja vilkuttaa vaihtopaikalle johtaneessa mäessä olleille tutuille. Ei ollut kauheaa kisafiilistä ja vaihto taisi olla kuin hidastetusta filmistä, kun puin mm. varmuuden vuoksi vanhojen hiertymien suojaksi sukat jo pyöräosuudellekin jalkaan. Pyöräily sujui vanhasta muistista, mutta noin kierroksen jälkeen tajusin, etten ollut ottanut lainkaan energiaa mukaan pyöräilyyn. Pyörässä oli sentään kiinni pikkupullo laimeaa urheilujuomaa, mutta kaikki geelit ja muut olivat unohtuneet autoon. Kolme kierrosta jaksoin silti ajaa hyvin ja ohittelin "levykiekkomiehiä". Neljännellä kierroksella jalka alkoi "vähän" painaa, iski nälkä ja hieman harmitusta toi kierroksen loppupuolella ohi ajanut n.15 kisaajan peesiletka, jossa oli mukana myös useampi matkan varrella aiemmin ohittamani kilpailija. Vauhdissa on välillä paha arvioida onko välimatkaa 7 vai 10 metriä ja erilaisissa reitinkohdissa voi välillä vahingossakin ajautua liian lähelle kaveria, mutta ehkä maantieajomaiset ryhmät ovat peesikieltokisassa vähän liikaa..

Pyörän päältä noustessa viimeisinkin kiire kuitenkin unohtui, kun selkä oli vetänyt matkan aikana niin jumiin, ettei meinannut suoraksi päästä. Puin kuitenkin juoksukengät vielä toiveikkaasti jalkaan ja nappasin ekalta juoksun huoltopisteeltä geelinkin matkaan, mutta kolmen minuutin juoksun jälkeen homma loppui lopulta, kun vasen jalka lähes lähti alta alaselästä pohkeeseen asti menneen krampin myötä. Homman keskeytyminen ei osannut edes harmittaa, kun olin ongelmia osannut odottaa jo ennen kisaa eikä missään vaiheessa meno ollut tuntunut kovinkaan herkältä.

Kisareitit olivat kuitenkin Vierumäellä varsin hienot. Uintireitti oli hauska ja lammikossa harvinaisen puhtaan kirkasta, vihreää vettä. Ihan oikeaa kisavauhtia en tainnut mennä, kun mieli olisi tehnyt jäädä uimaan vielä lisälenkkejä uintireitille ja kylmäkin unohtui jo ekan lenkin alkupuolella. Pyöräily käytiin neljänä reilun 11km kierroksena. Reitti oli vaihteleva ja olipa reitillä muutama oikea mäkikin. Kilpailijoita varten oli pyöräreitillä vain yksisuuntainen autoliikenne ja toinen kaista siis vain kisan käytössä. Lukuunottamatta edellä mainittua peesiletkaa kisaajamäärä mahtui reitille mielestäni hyvin ja kaikki osasivat antaa tilaa toisilleen. Juoksureitistä en sattuneesta syystä osaa sanoa mitään, mutta maaliin asti selvinneet kaverini kehuivat sitäkin hauskan vaihtelevaksi. Muutoin järjestelyt ovat taas taattua laatua :)