Varmasti suurin osa suomalaisista on iloinnut elokuun helteistä kylmän ja sateisen kesän päätteeksi. Niin iloitsin minäkin. Iloitsin tosin siitä syystä, että koska olen ollut käytännössä koko elokuun juoksukiellossa, on vaihtoehtoisia treenejä ollut helppo ja ennen kaikkea äärimmäisen mukava toteuttaa auringossa ja lämmössä. Juoksukiellon saadessani keskiviikkona 5.8. olin ehkä tunnin täysin maani myynyt ja mietin lähinnä kaikkea sitä kivaa, mitä en voisi tehdä. Sitten pyöräilin rikkinäisellä jalalla töistä ja lääkäristä kotiin, ilman kipua, ja maailma alkoikin näyttää kirkkaamalta samantien.
Kymmeniä aurinkoisia tunteja maastopyörän selässä.
Hyvällä omalla tunnolla makoilua (eli jalan säästämistä) omassa rannassa.
Elokuussa olenkin nauttinut auringosta pääasiassa hitaita tunteja pyörän selässä keräten.Hitaita siksi, että jalka ei ole kestänyt kovinkaan kovaa ajamista enkä ole halunnut riuhtomalla hidastaa jo valmiiksi erittäin hitaasti, mutta varmasti etenevää toipumista. Pyöräilyn lisäksi jalka kestää luonnollisesti uimista ja kuntosalitreenejä, mutta onnekseni myös rullahiihtoa (tai siis tasatyöntöä, potkia ei voi mihinkään suuntaan). Tätä kirjoittaessa elättelen toiveita, että parin viikon sisällä pääsisin jo vähän juoksemaan. Vielä ei yksikään varovasti kokeiltu juoksuaskel ole ollut kivuton. Kuten ei myöskään ole portaiden laskeutuminen, varpaille nouseminen tai hieman hämmentävää kyllä töissä kassalla paikallaan seisominen, jota onneksi en kovinkaan paljoa joudu tekemään.
Toipilaana olon lomassa olen lyönyt itseni kanssa kättä päälle paria viikkoa vaille vuoden mittaisesta projektista. Kättä päälle lyömiseen sisältyy lupaus siitä, että käyn talven aikana uimahallissa ainakin kerran viikossa, teen ainakin kerran viikossa pitkän lenkin (+3h) jossain lajissa ja ennen kaikkea yritän vasemman jalkani lisäksi treenata ainakin yhtä rikki olevani pääni siihen kuntoon, että projekti sujuu kunnialla ihan maaliin asti.
Hellepäivänä lähdettiin Pikku C:n kanssa jätskille Toijalaan.
Tyytyväinen toipilas, työmatkapyöräilijä ja tuleva teräsnainen?
Kesä 2013 romutti urheilullisen itsetuntoni pahemmin kuin olen ehkä kenellekään tunnustanut. Rämmin niin syvällä pohjamudissa yritettyäni olla ensin täydellinen urheilija, työntekijä ja gradun kirjoittaja. Lopulta en ollut täydellinen missään ja sain vatsahaavan, joka aiheutti sairastelukierteen ja astmakin oireili pahemmin kuin vuosiin. 10kk olin miettinyt mielessäni vain Joroisten puolimatkan kisapäivää ja sitten lopulta paniikki- ja astmakohtauksen iskettyä , tulin ongituksi lääkäriveneeseen ehkä noin 3minuutin kisaamisen jälkeen. Tuo kolmiminuuttinen pyörii yhä päässäni ja se on suurin syy, miksi en käytännössä ole kilpaillut triathlonissa sen päivän jälkeen.
Jälleen vaadittiin yksi isompi loukkaantuminen sen tajuamiseksi, että en todellakaan halua luovuttaa. En halua antaa pelolle valtaa enkä tahdo vanhana mummona muistaa itseäni sinä heikkona tyyppinä, joka ei uskaltanut toteuttaa unelmiaan siksi, että oli joskus aiemmin epäonnistunut. Siispä, kuten arvon twitteristit jo tietävätkin, aion ensi viikon tiistaina painaa Finntriathlonin sivuilla hulluusnappia. Sitä Tahkon täysmatkan (3,8 + 180 + 42) hulluusnappia nimittäin. Suunnitelmani on treenata kuntoon ensisijaisesti pää, toissijaisesti sitten kaikki muut ruumiinosat. Mielestäni suunnitelmani on yksinkertaisuudessaan aukoton. Erityisesti siksi, että yleensä tehtyäni suunnitelmia, olen aina hajottanut jonkun paikan (yleensä vasemman jalan). Nyt olen aiemmista kerroista poiketen jo valmiiksi loukkaantuneena, joten olen luottavainen sen suhteen, että tällä kertaa tähdet ovat eri asennossa kuin aina ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti