Eilen kiertelin aamun juoksulenkillä Varkauden keskustaa ennen Joroisten kisaturistiksi siirtymistä. Tunsin taas pienen, tai oikeastaan aika ison, vihlaisun vasemmassa polvessa. Tajusin juostessani, että tuosta helteisestä keppien kanssa vietetystä kesästä 2010 on jo viisi vuotta. Ekan kerran vasen polvi ilmoitteli olemassaolostaan kesällä 2006, jolloin särkylääkkeiden ja kortisonipiikkien avulla sain vielä ajettua SM-mitalikertymän valossa varsin onnistuneen pyöräkesän.
Seuraavat neljä vuotta polvi kipuili enemmän ja vähemmän, muttei kuitenkaan niin paljon kuin kesällä 2006. Pystyin ajamaan ns. elämäni kesän 2009 ja voitin ekan ja ainoan yleisen sarjan henkilökohtaisen Suomen mestaruuteni. Kesästä 2010 piti tulla vieläkin parempi, kunnes eräänä kesäkuun alkupuolen iltana kuului putkelta mutkan jälkeen kiihdyttäessä iloinen ”poks”. Yhdellä jalalla pyöritellen selvisin takaisin 10km päässä odottaneelle autolle toivoen, että kipu jossakin kohtaa hellittäisi, mutta pari päivää kotona sopivasti valmiiksi odottaneiden keppien kanssa klenkattuani menin lopulta lääkäriin.
Tästä kuosista lähdettiin liikkeelle, onneksi. Elämäni pyöräkunnossa, painoa 62 tai 63kg. Kuvassa muuten vieruskaverina tuore lottotyttö, joka on myös yksi Suomen kovimmista kestävyysurheilijoista ja kestävyyslajien Rion olympiatoivoista tällä hetkellä. Todistetusti olen siis ainakin kerran elämässäni voittanut Lotan ;)
Magnettikuvat kertoivat yhdelle tamperelaisen urheilulääkäriaseman huippuortopedille jotain. Ohjeeksi sain lepoa ja varovaista liikuntaa ainakin kaksi viikkoa ja sitten katseltaisiin uudestaan. Maltoin viikon, ehkä hieman reilun, jonka aikana kipu ei hellittänyt yhtään eikä jalan päälle edelleenkään voinut varata. Etsin ja tutkin, kunnes löytyi lääkäri, joka oli Turussa ja netin mukaan paitsi kaupungin suurimman palloiluseuran luottolääkäri, myös yksi niistä harvoista suomalaisista ortopedeistä, joilla todennäköisesti olisi spesifiä osaamista juuri sellaisiin vammoihin, jonka uskoin polvessani olevan.
Tälle toiselle lääkärille samat magneettikuvat kertoivat huomattavasti enemmän kuin tamperelaiskollegalleen ja ensimmäinen asia, jonka kuulin ja jota olin osannut odottaa, oli ettei jalasta tulisi enää toimivaa ilman isoa leikkausta. Varovaisen kysymyksen jälkeen kuulin edelleen, että onneni oli olla urheilija, sillä tavalliselle pulliaiselle vamma ja sen vaatima leikkaus olisivat voineet tarkoittaa sitä, että pelkän kävelyn uudelleen opettelussa olisi voinut mennä yli vuosi. Itsehän sain kuitenkin nälkävuodelta kuulostaneet arvion, että todennäköisesti 6kk leikkauksen jälkeen voisin osata taas kävellä ilman apuvälineitä.
Lopulta pääsin leikkauspöydälle elokuun alkupuolella lääkärin kesäloman ja vakuutusyhtiön tupeksinnan vuoksi odottaessani. Toisaalta, kisakesä oli jo kuitenkin ohitse ja olin epätietoinen sen suhteen voisinko enää tulevaisuudessa urheilla, niin kiirettä ei varsinaisesti ollut. Iso leikkaus sujui hyvin. Muistona siitä ovat näin viiden vuoden jälkeen kolme pitkää ja kaksi lyhyempää arpea sekä isolta alueelta täysin tunnoton iho polven ympäristössä. Tarkalleen en tiedä enkä halua tietää, mitä kaikkea jalassani tehtiin, mutta maallikolle ymmärrettävästi tiivistettynä polvilumpiota siirrettiin ja nivelsiteitä uudelleenrakennettiin käsitykseni mukaan jostain päin takareittä otetuilla palasilla.
Morfiinihuuruinen polvipotilas muistaakseni toisena päivänä leikkauksen jälkeen.
Kuntoutuminen alkoi ensin kolmen viikon ehdottomalla pakkomakaamisella, kun polvea ei saanut päästää taipumaan yhtään astetta. Liikuin ainoastaan avustajan tuella vessaan, jossa sielläkään en voin käydä yksin vaan jonkun piti tulla mukaan pitämään jalkaa suorana. Onneksi lapsuudenkotini oli ja on edelleen Turussa, niin hoitajia löytyi leikkauskaupungista, eikä tarvinnut matkustaa leikatun jalan kanssa omaan kotiin Tampereelle. Viikkojen edetessä aloitin keppilenkkeilyn lapsuudenkodin pihalla, postilaatikolle, kadun päähän, hiekkatien päähän..
Syyskuun alkuun palasin Tampereelle ja yliopistolle opintojen pariin, sekä aloitin myös työt nykyisessä työpaikassani eli Koskarin Intersportissa kepeistä huolimatta lääkärin ja fysioterapeutin luvalla, koska halusin päästä kiinni normaaliin elämään. Mahdoin olla varsinainen näky kun keppieni kanssa hyppelin läpi myymälän kassalle, jossa sitten pystyin työskentelemään muutaman tunnin ilta- ja viikonloppuvuoroja alkuun pääasiassa yhdellä jalalla seisten.
Polvi ja tikkujalka kuudentena päivänä leikkauksen jälkeen, paino jo alle 50kg. Näyttää varsin vaatimattomalta, totuus hieman toinen.
Itkua vääntäen, kipua jääpusseilla turruttaen jumppasin ja taivuttelin polvea joka päivä enemmän ja enemmän. Kolmen viikon suoranapitäminen oli tehnyt polvesta jäykän ja ensimmäisen kerran taivuin pyörittämään fysioterapeutin kuntopyörän polkimia kokonaisen kampikierroksen marraskuun lopussa, reilut 3 kuukautta leikkauksen jälkeen. Ensimmäiset kokonaiset päivät ilman keppejä etenin joulukuussa, melko tarkalleen 4 kuukautta leikkauksen jälkeen ja varovaiselle hiihtolenkille lähdin tuosta hetkestä pari viikkoa myöhemmin, kisaladuille puolestaan tammikuussa n. 5kk leikkauksesta. Jälkitarkastuksessa aiheutin hämmennystä toipumistahdillani.
Normaalin liikkuvuuden ja täysin normaalin kävelyn saavutin maalis-huhtikuussa 2011, eli n. 8kk leikkauksesta ja 10kk loukkaantumisesta. Huhtikuussa myös juoksin ensimmäiset pienet lenkit. Kesällä 2011 pystyin jo ajamaan muutamia pyöräkisoja, esimerkiksi paritempossa SM-hopeaa Venlan kanssa 10kk leikkauksen jälkeen, sekä kokeilin triathlonia. Kunnollisen uintitekniikanhan olin opetellut osana kuntotusprosessia syksyllä 2010. Päivälleen vuosi leikkauksesta osallistuin ja selvisin maaliin perusmatkan triathlonkisassa (1500m uintia, 40km pyörää, 10km juoksua). Tuo päivä oli yksi elämäni onnellisimmista. Tunsin pystyväni mihin vain.
Ekat pyöräkisat tiukasti teipatulla ”uudella polvella” toukokuussa 2011, lähes päivälleen 9kk leikkauksesta. Fiilis ja ilo suunnattoman korkealla.
Mutta kuten postauksen ensimmäisestä lauseesta voi päätellä, ei polvi ole täysin kivuton vieläkään, lähes viisi vuotta leikkauksen jälkeen. Se on parempi kuin koskaan, nyt kun vamman ja loukkaantumisen taustalla ollut rakenteellinen vika korjaantui lumpiota ”siirtämällä”, mutta edelleen se kipeytyy herkästi vaikkapa kaatumisista tai liian äkkinäisistä käännöksistä/vääntymisistä. Polvi ei kestä määräänsä enempää juoksua, luisteluhiihtoa tai pyöräilyä ja ratapyöräilyn jouduin lopettamaan kokonaan. Loukkaantuminen aiheutti myös sen, että koko kilpapyöräilyura käytännössä loppui, sillä uudelleen loukkaantumisen pelko (eli kaatumisen pelko) kasvoi niin suureksi, että se aiheuttaa totaalisen lamaantumisen pyörän päällä ryhmän keskellä eikä ajamisesta tule enää mitään. Pari vuotta yritin paluuta, mutta nyt olen jo tajunnut luovuttaa asian suhteen ja keskittynyt muihin lajeihin.
Kaikkiaan polvi aiheutti varsin suuren muutoksen itse fyysiseen tekemiseen viisi vuotta sitten ja sen kuntoon saaminen oli elämäni kovin urheilusuoritus. Kuitenkin, koen että huomattavasti kovempi haaste kuin fyysinen kuntoutuminen, oli se haaste, minkä loukkaantuminen asetti henkiselle puolelle. Elokuussa 2010 olin syvemmällä pimeässä montussa kuin koskaan. Ajoittain tuntui, ettei millään ole väliä ja mikään ei kiinnosta, mutta onneksi välillä muistin, että kysymys ei kuitenkaan ole kuin yhdestä polvesta ja todennäköisesti yhdestä urheilu-urasta, joka sekään ei ollut koskaan ollut ainoa suunnitelmani elämälleni.
Ja tässä mennään nyt. Kaikenlaista puuhastelua, nautiskelua, iloa ja välillä vähän vähemmänkin iloa. Kun kuitenkin mietitte, painoa tässä kuvassa lähes grammalleen 60kg. Kuva: Niina Mäenpää.
Syömishäiriötaustalla oli helppo lipsua syömättömyyteen sängyssä maatessa. Söin vain pinaattikeittoa ja vanukkaita. Lopulta laihduin 15 kiloa. Kesäkuun alun 62kg oli elokuun lopulla 47kg, joka 171cm pitkässä varressa on lopulta aika vähän. Ennen yhden jalan kyykyissä sarjoja 100kilolla tehneet jalat, erityisesti leikattu vasen, näyttivät pieniltä tikuilta ja voimat olivat kaikki hävinneet kolmessa kuukaudessa. Onneksi tahto kyetä vielä urheilemaan oli sen verran kova, että kun syksyllä pääsin kuntouttamaan jalkaa, sain myös itseni syömään ja tilanne ei päässyt pahemmaksi.
Liikkumismahdollisuuksien lisääntyessä ja polven toipuessa mieli parani samaa tahtia. Samalla löytyi myös tietynlainen liikunnan ilo, joka kieltämättä oli ollut kateissa viimeiset vuodet vain tiukasti kohti tiettyä päämäärää ja menestystä kohti puskiessa. Näin viisi vuotta myöhemmin olen oikeastaan iloinen siitä, että oravanpyörään tuli stoppi, joka pakotti käymään itseni kanssa ainakin sen keskustelun, että haluanko urheilla itseni vuoksi vai jonkun ulkoisen tekijän vuoksi. Vastaus ja lupaus, jonka itselleni annoin, oli että urheilen jatkossa vain itseni vuoksi ja siksi sen pitää olla kokoajan kivaa. Siksi nykyään harhailen ja teen kaikkea, mutten mitään kunnolla. Ja juoksen, kuten eilenkin aamulla, useimmilla lenkeillä polvikivun läpi, kunnes se unohtuu auringonnousua tai puskasta lentoon lähtevää lintua ihmetellessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti