tiistai 26. tammikuuta 2016

Projekti täysmatka: syyskuun treenit (julkaistu 4.10.2015)

Kuten pidempään matkassa mukana seuranneet tietävät, käytännössä joka kerta, kun olen päättänyt tai suunnitellut jotain vähänkin isompaa urheiluun liittyvää ja laittamassa ns. munia yhteen koriin, on tapahtunut jotain ikävää. Suomen mestaruusvuoden jälkeisestä pyöräilykesästä 2010 piti tulla elämäni paras – kesäkuussa hajosi polvi palasiksi ja tuo kesä ei päässyt käytännössä edes alkamaan. 2013 kesästä piti tulla se kesä, kun nousen triathlonissa Suomen kärkeen – sairastutin itseni vatsahaavaan ja sen kylkiäisiin ja en todellakaan noussut muualle kuin lääkäriveneeseen Valvatuksen aalloista. 2014 piti syksyllä juosta Vaarojen maraton, juoksin itselleni jo alkukesästä rasitusvamman jalkaan. Syksyllä 2015 piti yrittää puolimaratonennätystä haasteen myötä, mutta viikko tämän lukkoonlyömisestä kantapäästä löydettiin rasitusmurtuman alku.. Siispä, kuten jo reilu kuukausi sitten todettua, uskalsin ilmoittautua Finntriathlon Tahkon täysmatkalle ja puhua siitä ääneen vain siksi, että olin jo valmiiksi loukkaantuneena (kantapää) ja ajattelin itsekseni, että ehkä onni tällä kertaa kääntyisi, kun jo valmiiksi olisi suossa vähintään nilkkojaan myöten.
IMG_0243
Vuoripoluilla shortsilenkillä ja lämpöä melkein +20C- kaksi vuorokautta myöhemmin tässä pisteessä oli n.20cm lunta.
Toistaiseksi näyttää hyvältä, ilmoittautumisen sisäänlaittamisesta on nyt mennyt jo kuukausi, kantapää on toipumassa varsin hyvin ja ainoa takapakit ovat ollut tällä viikolla vaivannut pienoinen flunssanpoikanen ja kurkun karheus, jonka myötä on pitänyt ottaa muutama päivä levon kannalta sekä syyskuun alun maastopyöräkaatumisesta seurannut välillä varsin kovaksikin äitynyt kipu rinnassa, joka on vaikeuttanut rullahiihtoa ja pakottanut jättämään salilla käsiliikkeet välistä. Syyskuussa pääsin kuitenkin jo ottamaan ensimmäisiä varovaisia ja loppukuusta jo reippaampiakin juoksuaskeleita, pidin kiinni ”vähitään kerta viikossa uintia” -lupauksestani, ajelin pyörällä erityisesti maastossa ja hiihtelin vähän rullillakin käden sallimissa rajoissa.
Kahden vuoden takaiseen verrattuna korkealla treenaaminen tuntui nyt helpommalta.Viimeksi tosin lähdin matkaan sairastettuani kaksi suhteellisen rajua keuhkoputken tulehdusta syys-lokakuussa ja parantunut jälkimmäisestä vasta kymmenisen päivää ennen lähtöä. Nyt olin ollut terveenä käytännössä viime talvesta lähtien ja treenannut tällä omalla leppoisalla meiningilläni säännöllisesti sen verran kuin mahdollista. Korkealla ei tullut mitään ongelmia, joskin unta tuntui kaipaavan normaalia enemmän (10-11h yössä), vaikka treenimäärät eivät Sveitsissäkään olleet 2-3h/päivässä kummempia – olinhan lähtökohtaisesti LOMALLA, en treenileirillä. 
IMG_0267
Kipuamassa kohti Morteratschin jäätikköä lainapyörällä.
Kokonaisuudessaan syyskuussa tuli treenattua seuraavasti:
– Juoksu + sauvakävely + vaellus 13h32min, 97,2km
– Pyöräily (maantie, maasto, sisällä) 20h35min, 345,2km
– Uinti 5h10min, 14,3km
– Voimaharjoittelu + lihashuolto 6h25min
– Rullahiihto 2h18min, 31,8km
Yhteensä 48h, 488,5km
IMG_0368
Alkaneen lokakuun kunniaksi pyöräkalustoon tuli pieni päivitys. Tervetuloa asumaan parvekkeelle 29″ täysjoustomaasturi!

Top of Engadine (julkaistu 2.10.2015)

IMG_0069
Kirjaimellisesti otsikon mukaisessa paikassa, Engadinin huipulla Corvatschin laella 3303 metrissä.
En ole kirjoittainut kovinkaan monisanaisesti tänne blogiin Sveitsin lomasta. En ole osannut kirjoittaa mitään, sillä mitkään sanat tai yksikään valokuva ei tee oikeutta sille, mitä ihmeitä vuoret ja luonto voivat ihmiselle tarjota, kun niille antaa siihen mahdollisuuden. Ajattelin kuitenkin, otsikkoon etäisesti viitaten listata muutaman kohteen, joita kannattaa käydä kurkkaamassa, jos seudulla vierailette. Klikkaamalla kunkin kolmen paikan nimeä, pääsee linkin takaa katsomaan lisätietoja kohteista.
Talvisin alamäkisuksiporukan unelmakohde, tarjoaa kesällä vaeltajille mm. panoramareitin vuoren syrjällä. Itse vierailimme huipulla gondolihissien avustuksella. Moinen edestakainen lysti kustantaa muuten 58 frangia (reilut 56€) per nenä ja suuntaansa parikymmenminuuttinen hissimatka sujuu kahdessa osassa Surlej’sta (1870m), ensin väliasemalle (Murtel, 2702m) ja sitten huipulle reiluun 3303 metriin.
Maisemat hissimatkalla ja huipulla ovat varsin upeat, hissimatkalla suorastaan pelottavat, kun vaijerin varassa killutaan täysin tyhjän päällä. Itsehän toki tuijotin kengänkärkiä koko ylösmenomatkan rystyset valkoisena pikkuista hissipenkkiä puristaen, mutta alastullessa olin jo niin hurjalla tuulella, että uskalsin seisoa ja katsella myös ulos. Sen verran hirvitti tuo ensimmäinen nousuvaihe, että olin jo kääntyä väliasemalta suoraan takaisin alas, mutta jatkoin sitten kuitenkin – onneksi – huipulle asti.
IMG_0035
Corvatsch 3303m
IMG_0033
Kartta huipulle näkyvistä muista huipuista.
IMG_0027
Vuorenhuippu huippujen keskellä.
IMG_0040
Pää ja varpaat pilvissä.
Tästä paikasta kirjoitin jo viime käynnilläkin, mutta kirjoitan jälleen. Pikkuinen jäätikkö sijaitsee ns. Berninagruppella suhteellisen alhaalla (n.2000m-4000m) ja hupenee silmissä. Jäätikköä pääsee ihmettelemään vaikka maatiepyörä-tai rullahiihtolenkiltäkin Berninapassia Pontresinan suunnasta kivutessa nousun näköalapaikoilta ja sinne johtavaa talvella hiihtolatukin. Puolessatoista vuosisadassa jäätikkö on paennut pitkälle kolmatta kilometriä ja nyt ajoimmekin jäätikölle maastopyörillä vaellusreittiä, jonka varrella on merkkipaaluja osoittamassa kohtia, joissa jäätikkö on tiettyinä vuosikymmeninä vielä sijainnut. Voi ihminen, mitä teetkään luonnonihmeille..
11168065_10153703853217146_2657370500241811642_n
Pyöräilemässä kohti jäätikköä.
Paikassa, jossa seison ottamassa kuvaa, on ollut jäätikköä vielä vuonna 2010. Eipä ollut enää.
Paikassa, jossa seison ottamassa kuvaa, on ollut jäätikköä vielä vuonna 2010. Eipä ollut enää.
Corviglia -sana oli piirtynyt Googlen hakukenttään useasti koneessani, tabletissani ja kännykässäni ennen reissua. Muuta en kyseisestä ”mäestä” varsinaisesti tiennyt kuin sen, että se sijaitsee St. Moritzin kyljessä ja että sen huipulta lähtee pyöräilyä varten rakennettuja alamäkireittejä, joita kovasti haaveilin meneväni ajamaan maastopyörällä. Kuvittelin toki, että ajaisin reteästi ylös hissillä – totuus olikin toinen.
Oheisesta videoklipistä saa vähän osviittaa siitä, millaisista pyöräilyreiteistä on kysymys. Ja tätä nimenomaista videolla näkyvää Flow Trailia myös minä ajoin tuolta 2486 metriseltä vuorelta alas, kiivettyäni sinne ensin 1h 16min maastopyörällä ajaen ylös niin sankassa sumussa, että hyvä jos näki 20m eteenpäin. Ihan vastaanvanlaista flowta ja vauhtia ei oma alamäkiajamiseni ollut ja kahdesti käännyin ekan 100metrin jälkeen traililta jo poiskin. Kolmas kerta sanoi toden ja ajoin alas. Videolla mäki kestää n.10min, minulla tuplaten –  puolustuksekseni tosin totean, että ajoin hippusen liian isolla lainapyörällä, en nähnyt mitään sumussa ennen kuin oltiin alle 2000 metrissä ja lisäksi olen myös tyttö ja siis ajan kuin tyttö (hymiö).
IMG_0295
Corviglia valloitettu maastopyörällä. 1h16min, 9,6km ja nousu n.1750m – 2486m.
IMG_0297
”Vähän” huonot näkymät huipulta.
IMG_0299
Flow traililla – käännyin todistetusti välillä ongelmitta myös vasemmalle, joka tuntui olevan se vaikeampi suunta.

Viikko vuorilla (julkaistu 20.9.2015)

Viikko kesälomaa ja alppimaisemia on nyt takana, onneksi vielä toinen viikko edessä. Ekan viikon osalta sää tarjosi kaikkea myrskytuulesta ja kaatosateesta aurinkoon ja kahtakymppiä hipovista lämpötiloista lumisateeseen. Joka päivä olen tunkenut twitterin ja instagramin täyteen kuvia ja tunnelmia, joten jos et vielä tee sitä, niin klikkailehan tuolta sivupalkista itsesi seuraajaksi ja niin tarjoan vielä toisen viikon ajan yliannostuksen vuorimaisemista. Jos kelit kiinnostavat, käy katsomassa tuulivideo Muottas Murgalilta ja lumisadevideo Albulapassilta.
Ennen kuvia, jotka kertonevat enemmän kuin tuhat sanaa, tässä vielä kuluvan viikon treenit. Lomailupohjalta on menty, eli lähinnä hyvää mieltä ja elämyksiä etsien, koska tämä reissu on kuitenkin lähtökohtaisesti lomamatka, ei mikään totinen treenileiri. Jalka on ollut suhteellisen yhteistyökykyinen ja olen pystynyt tekemään parituntisia vaelluksia sekä pari n.50min hölkkä/kävelylenkkiä kivuttomasti.
ma 14.9.
ap: Sauvakävely 1h35min / 9,8km
ip: Uinti (hallissa) 1h / 2600m
ti 15.9.
ap: Maantiepyöräily 1h18min / 30km + juoksu-kävely 51min / 7,7km
ip: Lihashuolto 20min
ke 16.9.
Aamulenkki 15min / 2,2km
ap: Sauvakävely/vaellus vuorelle 1h59min / 10,7km
to 17.9.
ap: Rullahiihto 1h 3min / 14,3km + Maantiepyöräily 1h35min /34,2km
ip: Lihashuolto 17min
pe 18.9.
ap: Sauvakävely / vaellus vuorelle 2h 9min / 11,1km
la 19.9.
ap: Juoksu-kävely 53min / 8,2km
su 20.9.
ap: Maastopyöräily 2h54min / 53,6km
ip: Lihashuolto 20min
Yhteensä 16h30min 
IMG_20150916_122528
Vaelluskaverit: Salomonin juomaliivi ja Onewayn sauvat.
IMG_20150918_112354
Selfie Muottas Muraglin huipulta.
IMG_20150918_114244
Kolaa Muottas Muraglilla.
IMG_20150918_120722
Laskeuduttiin Muottas Muraglilta pienellä junalla, vähän hirvitti kiskoja katsellessa, mutta lopulta itse matka oli varsin leppoisa.
IMG_0069
Corvatschilla turistina 3303m korkeudessa. Vähän hirvitti ajella ylös gondolihissillä, mutta maisemat ja aurinko olivat kyllä matkan arvoiset.
IMG_0036
Top of Engadin.
IMG_0167
Lauantaina iltana päästiin autolla ihan rehelliseen lumipyryyn Albulapassia ylittäessä.
IMG_20150920_110411
Lainamaastopyörä. Iski täysjoustokateus, niin paljon kivammin tällä pääsi monesta paikasta, kuin omalla kotona odottavalla maasturilla.
IMG_20150920_123319
Maastopyöräilymaisemia. Ei hullumpi sääkään näin sunnuntain kunniaksi.
IMG_20150920_123421
Elämäni ensimmäinen kokistauko kesken pyörälenkin.

Wir bauen für Sie! (julkaistu 16.9.2015)

Viime viikon perjantaina heräsin aamulla kotona klo 6.00. Seiskalta auto oli jo tien päällä matkalla kohti viimeistä lomaa edeltänyttä työpäivää. Työpäivän loputtua kahdelta oltiinkin sitten liikenteessä seuraavat loputtomalta tuntuneet tunnit. Koska matkustus ja 30h autoilun järjettömyys on herättänyt monenlaista keskustelua, päätin edellisen roadtripin tapaan avata nytkin matkan pala palalta kronologisesti edeten. Kaikki alla näkyvät ajat ovat Suomen aikaa, vaikkakin Puolasta lähtien ollaan eletty kellollisesti tuntia Suomea perässä.
PERJANTAI 11.9. 
Työpäivän jälkeen suunta kohti Helsinkiä, 17.15 perillä Länsisatamassa perjantairuuhkaisessa Helsingissä seikkailun jälkeen. Edessä laivamatka Helsinki – Tallina loppuunmyydyllä Baltic Queenilla. Reissun virhe nro 1: Bilelaivaan selvinpäin edessä olevaa ajomatkaa odotellen. Meinasi muutamaan otteeseen mennä hermo, kun laiva oli ihan täynnä ihmisiä, käytävät haisivat oksennukselta jo laivaan mennessä ja desibelit korkealla.. Positiivisinta laivamatkassa oli se, että merellä olosta huolimatta laivanetti toimi melko hyvin koko matkan. Klo 22 laiva onneksi vihdoin saapui Tallinnan satamaan ja itse roadtrip oli valmis alkamaan!
22.15. Ajomatka alkaa Tallinnan keskustan läpi kohti Pärnua. 
22.36. Säkkipimeää, jossain Viron maaseudulla – tai rehellisyyden nimissä niin kuskilla kuin apukuskilla ei ole mitään hajua, mitä tien varressa on. Tässä kohtaa Via Baltica on onneksi varsin hyväkuntoinen ja asvalttiakin uusittu.
23.48 Pärnusta lähdetään suuntaan ”Riia, Ikla, Valga, Rakvere”. Apukuskina otin pienet powernapit 23.25-23.45. Ei liikennettä nimeksikään ja liikennevalotkin kaikki pois päältä Pärnussa.
23.58 Kuskin vaihto ja auton tankkaus Pärnussa.

LAUANTAI 12.9.
0.00 Via Balticaa kohti rajaa, nopeusrajoitukset 70-90km/h. Edelleen ihan uutta, hieno asvalttia tarjolla. Minä ratissa.
0.43 Rajan ylitys Virosta Latviaan, Iklan kaupungissa. Kukaan ei kiinnitä meihin mitään huomiota rajalla. Loputtomilta tuntuvat tietyöt alkavat (lopulta osoittautuu, että nämä jatkuivat Via Balticalla Puolan läpi..), varsin villiä menoa rekkojen keskellä.
01.15 Kuskin vaihto Salacgrivan ohituksen jälkeen. Ajettu tässä vaiheessa Tallinnasta 220km. Reissun virhe nro 2: Lähteä matkaan työpäivän jälkeen ilman pe-la yöpymistä esim. Tallinnassa. Kokoajan pilkkivät sekä kuski, että apukuski. Batterya kuluu ja ajovuorot vaihtuu varsin tiuhaan.
01.31-03.13 Unta, unta apukuskille. Sillä välin saavuttu mm. Latviasta Liettuaan. Bauskassa taas kerran, eli perinteisesti, poliiseja. Olivat pysäyttäneet takana ajaneen. Latviassa kun ei ole ”Suomen mallin mukaisia” taajamakylttejä, vaan taajaman ilmoittaa paikkakunnan nimikyltti. Tähän ansaan olisin ajanut itse, onneksi kuski tiesi.
03.14 Pari minuuttia ulkona jossain säkkipimeällä liettualaispellolla. Omena yöpalaksi.
03.38 Viimeiset hetket, kun netti toimii (Sonera Sopiva, erittäin kätevä liittymä, jos matkustat Baltian maissa tai Pohjoismaissa). Kuvankaappauksia kartasta talteen Puolan läpiajoa varten.
03.44 Ajokilometrit Tallinnasta 427km. Panevezysin velodromikaupunki lähestyy!
3.56-6.22 Ajovuorossa Panevezys – Marijampole. Marijampolessa ajokilsat 630km Tallinnasta.Panevezys-Kaunas superhidasta ja täynnä tietöitä. Elämäni jännin kaksipuolikas auton ratissa säkkipimeässä, joskin joidenkin kymmenien kilsojen jälkeen aloin tottua ajotyyliin, kyltteihin ja tapoihin ja homma alkoi sujua jouhevammin.
6.00 Aamu alkaa sarastaa, Marijampolea ohittaessa n. 6.30 on jo varsin kirkasta. Kirkkauden myötä näkyy vasta reissun ekan vanhat kolhoosirakennukset.
6.49 Eka haikaranpesä (pimeydestä johtuen) ja vähän aiemmin eka kettu. Puolan raja lähestyy uhkaavasti.
7.00 Tankkaus Statoililla lähellä Puolan rajaa. Sama huoltsikka siis, missä meidän autoon meinattiin viimeksi murtautua.
7.12 Ekat tuulivoimalat ja aurinkokennojen juuri ennen Puolan rajaa. Myös aurinko alkaa vähän paistaa.
7.17 Ylitetään raja Liettua – Puola (Budzisko), eipä näy minkäänlaista liikehdintää rajalla. Mittarissa ajokilometrejä Tallinnasta 671km
Puola valoisassa, uusi kokemus – viimeksi paahdettiin tämän jättimaan läpi yön pimeydessä, näkemättä yhtään mitään! Tien varsilla näkyy paljon lehmiä sekä paljon pieniä majataloja/hotelleja. Maisemanhoito hyvin erilaista kuin Baltiassa, vaikka maasto pysynyt samanlaisena.
7.20-8.20 Makoisat pikku-unet autossa apukuskille eli allekirjoittaneelle.
8.30 Jossain pikkukylässä (Rajgrod) ohitetaan iso, hieno kirkko. Lehmiä kulkee junassa pellolla. Paikoin pääsee jo ajamaan uutta, isoa tietä kohti Varsovaa – pääosin kuitenkin körötellään tutulla meiningillä eli jatkuvasti kyliin hidastuen ja tietöiden keskellä.
8.45 Grajewo, vähän isompi pikkukaupunki. Muutamia tosi hienoja taloja kaupungin laitamilla, yhdellä jopa pihassa omat jalkapallo- ja koripallokentät. Nämä kaikki pihat luonnollisesti aidattu ja vartioitu.
9.05 Sczczyn (tai jokin muu konsonanttihirviömäinen kylä) ja upea, tiheä hautausmaa. Tienvarret vihreänään isoja peltoja, joissa jotain korkeita viljelmiä. Mikäköhän kasvi se on? Avuton olo, kun ei toimi netti eikä voi tarkistaa Googlesta. Jälkihuomautus googlen äärestä: viljelmät olivat kuvien perusteella ilmeisesti ruista, terveisin kaupunkilaismöllykkä :)
9.42 Lomza! Ajokilometrit Tallinnasta 843km. Iso urheilukenttä, tenniskentän, jalkapallokentät, Lidl! Jatketaan suuntaan Ostroleka, ei Ostrow Mazowiecka – molempia reittejä olisi päässyt Varsovaan, mutta vain kaupungin eri laidoille. Paljon pieniä koululaisia menossa kouluun lauantaina. Liekö ollut joku paikallinen poikkeuskouluviikko, sillä muissa kaupungeissa ei koululaisia näkynyt?
10.14 Ostroleka, 876km. Hauska huomata, miten hyvin muita kieliä (erityisesti saksaa) osaamalla auttavasti ymmärtää myös mitä täällä lukee kylteissä. Ostrolekassa Stora Enson tehdas.
10.23 Pysähdyttiin Ostrolekan mäkkäriin hakemaan kahvia. Hieno, ainakin vielä Suomen paikoista poikkeava konsepti. Oma McCafe -tiski ja nuori tyttömyyjä puhui hyvää englantia, vaikka oltiinkin vähän keskellä ei mitään.
11.17 Pultusk, 940km Tallinnasta. Yleishuomiona puolalaiskylistä: ihania, värikkäitä taloja. Monia keltaisia, vihreitä ja oransseja taloja, kattojaan myöten.
11.44 Lähestytään Varsovan kehätietä. Sataa vettä, kovasti. Lämpöä + 14.
12.15 Pienimuotoista sekoilua Varsovan kehällä. Käyttöön paperikartta. Ajokilsat 990km Tallinnasta. Kuskilla (ei minulla) alkaa mennä hermo.
12.40 Löytyy vihdoin oikea reitti ja päästään pois kiertämästä Varsovaa lauantairuuhkassa. Löydän paperikartasta pelastavan pikkutien ja kylän nimeltä Blonie, pidän siitä jo ennen kuin edes näen koko kylää.
13.34 Suunta kohti Lodzia ja Poznania. Kilsoja 1078km Tallinnasta.
13.44 – 17.15 Kuskina eli Blonien hoodeilta Poznanin ohi melkein rajalle. Pääsen kaasuttelemaan pitkin uutta hienoa A2- motaria – kunhan pikku sakkolenkin jälkeen löydettiin sen alku (ajokilsat 1100-1450km). Tiemerkinnät puolalaistyyliin aika erikoiset, yhtäkkiä kyltti ja sitten opasteet katoaa mystisesti 10-20km ajaksi.. Hieno oli päästellä motarilla auringonpaisteessa menemään. Ajokulttuuri ei yhtään niin villi kuin kuvittelin, enemmän pelottaa neljän ruuhkassa Tre-Lempäälä motarivälillä. Liikenteessä rekkoja ilman rajoitinta? Pari kulkee n.115km/h ja koko jono joutuu ajamaan 130-140km/h päästäkseen niistä ohi.
16.25 Poznan ohitettu, ajokilsoja silloin 1350km Tallinnasta. Lämpöasteita 23,5C auton mittarissa.
A2:lla myös tietullit, joita tällä kaikkiaan n. 400km maksoimme 9,90 + 17 + 17 + 37 Zlotya, eli n. 20 euroa tämän hetken kurssilla. Maksut voi maksaa kätevästi luottokortilla, joten rahaa ei tarvitse välttämättä Puolan läpäisyä vaihtaa tai nostaa automaatilta, kuten me emme ole millään läpiajokerralla tehneet. Mieluusti tästä hyvästä tiestä maksaa, erityisesti sen jälkeen, kun on körötelty Puolassa muu osuus n.60km/h keskinopeudella.
18.03 Puolasta Saksaan!! Puolan läpäisy oli melkein 11h urakka! Puolassa rajanylityspaikkakuntana Swiecko, Saksaan tultiin Frankfurt am Oderiin. Ajokilsoja Tallinnasta 1507km, ajoaikaa taukoineen melko tarkkaan 20h. Tuulimyllyjä, mäkeä ja aurinkoa edelleen, 23.5C yhä auton mittarissa.
18.25 ”Wir bauen für Sie” ekaa kertaa autobahnin varressa, kun 42km ajettu Saksassa. Eli tietöitä luvassa edelleen, kuten koko aiemman matkan teemaan sopii.
19.00 Berliini ohitettu kehätietään pitkin, matka jatkuu täpötäyden huoltsikan kautta kohti Dresdeniä.
19.15-20.30 Pikku-unoset, joiden aika ohitettu Dresden. Jälleen yksi harhaanajo tietyömaalla ja kuski ajellut kuulemma autobahnista nauttien 160km/h.
20.37 Erzgebirge -vuoristo, mäet alkaa olla sen mukaisia, seuraava kaupunkikohde Chemnitz.
20.43 Tietöitä lisää. Liikenne kuitenkin ollut koko ajan vähäistä ja kulkenut niistä huolimatta mukavasti.
21.02 Chemnitz ohitettu. Suuntana Zwickau, Hof ja Nürnberg. Alkaa hämärtää. Lämpöä vielä 18,5. Ajokilsat Tallinnasta 1830km. Zwickau ”Robert Schumann Stadt”, herättää heti pianistin huomion. Kuriositeettina, olen soittanut Schumannia viimeisessä klassisen pianonsoiton tutkintotilaisuudessani.
21.33 Zwickau ohitettu. Hämärä muuttunut säkkipimeyteen.
22.15 Matkaa taitettu Tallinnasta 24h!! Auto ollut tästä liikkeellä 23h23min. Ajokilsat Tallinnasta 1973km, sijainti autobahnilla jossain Hofin ja Nürnbergin välillä.
22.31 2000km ajoa Tallinnasta täyttyy.
22.51 Täyttyy tasan 24h ajoaikaa, siis liikkeelläoloaikaa, kilsat 2046km, sijainti Kreutz Nürnburg. Suunta kyseisestä autobahnien risteyksestä tielle 6 Heilbronniin.
23.05 Ohitetaan Rothin ainakin triathlonista tuttu kaupunki. Sveitsiin vielä niiiiiin loputon matka.
SUNNUNTAI 13.9.
0.05 Matkalla kohti Ulmia tiellä 7. Melkein tyhjä autobahn.
00.20-01.05 Lyhyessä ajovuorossa, molemmat pilkkii. Ulmin ohitus ja elämäni ekat itse ajetut kilometrit Saksan autobaanalla! Matka jatkuu kohti Lindauta, tiellä 7 / E43, kilsoja ajovuoron vaihtuessa 2262km Tallinnasta. Reissun virhe nro 3: Ostettiin liian vähän halpoja Batteryita mukaan laivalta.
01.21 Eka CH-merkki liikennemerkeissä.
01.30-02.00 pienet unet, väkisin painui silmät kiinni – ei onneksi kuskilla.
02.05 Lindausta Saksasta Itävallan puolelle saapuminen, ostettiin Vinjetit Sveitsiin ja Itävaltaan moottoriteillä ajamista varten, yhteensä 48,70€. Itävallan voimassa 10pv, Sveitsin 1v.
02.12 Bregenzistä kohti Sveitsiä ja St. Gallenia & Churia!
02.26 Tulli ja EU-rajan ylitys Sveitsiin! Ajokilsat Tallinnasta 2380km. Vihdoin! Tullista suoraan motarille, matkaa Churiin motaria pitkin 70km.
02.03 Pimeydessäkin horisonttiin alkaa piirtyä vuoria, jylhiä mustia hahmoja, pieniä ja vähän isompia.
02.40 Liechtensteinin minivaltion ohitus motaria pitkin. Valoisassa sen olisi nähnyt tieltä, nyt näkyi pelkkää mustaa ja maan valot vuoren rinteessä, sekä jokin hyvin valaistu linna. Tappelu siitä, mikä on Liechtensteinin pääkaupunki. Oikea vastaushan on Vaduz, mitä en tiennyt.
02.56 Maienfeld eli ”Heididorf” ohitettu.
3.06 Churin ohitus motaria pitkin, St.Moritziin vielä 86km
3.21 Pois motarilta / moottoriliikennetieltä ja kipuaminen kohti St.Moritzia alkaa. Reittivaihtoehtoja Tiefengastelista kaksi: toinen kulkee Julierpassin yli, toinen Albulapssin yli. Valitaan Julierpass. Pimeää ja ylhäällä tosi sumuista, minä tosin nukahdan jo ylös ajaessa.
3.40-4.25 Nukun autossa. Sillä välin kaksi kettua meinaa jäädä alle ja herään St.Moritzin keskustaan saavuttaessa. Unihiekat ropisee tehokkaasti silmistä kenties maailman hienoimmat maisemat nähdessä.
4.34 Saavutaan Samedaniin. Ajokilometrit Tallinnasta 2545,6km, ajoaika liikkeellä 29h23min, yhteensä matkustusaika 30h20min. Avg. Speed 87km/h, avg. kulutus 5,5l/ 100km
Tässä vielä se tärkein, eli ruokapuoli moiseen suoritukseen.
N.30h MATKUSTUKSEVÄÄT 2 HENGELLE YHTEENSÄ: 
– 6 tölkkiä sugarfree batterya, 2 tölkkiä sugarfree redbullia
– 6,5 litraa Pepsi Maxia tai kola zeroa
– 3 jättimäistä takeaway maitokahvia tai lattea – yhdessäkään ei Huhtamäen kantta!
– 6 litraa vettä / kivennäisvettä
– 250g kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä
– 1kg omenoita
– 3 proteiinipatukkaa a’ 50g
– 2 Ritterin sportin valkosuklaalevyä a’ 100g
– 4 täytettyä sämpylää
– 250g gluteenittomia karkkeja (laivalöytö, erittäin hyviä!)

Lähtökohdat, tavoitteet ja eväät teräsmiesvuoteen (julkaistu 29.8.2015)

Hulluusnapin painamiseen on vielä aikaa kolme yötä ja voin vain toivoa pääseväni ilmoittautumiskilpailusta läpi, mutta silti olen jo mielessäni ja paperilla piirtänyt jonkinlaisia suuntaviivoja siitä, millaisin eväin olen matkaan lähdössä.
Jos tätä lukee joku taustaani tietämätön, olen siis kilpa(kestävyys)urheillut pikkutytöstä lähtien. Ensimmäiset lajini olivat hiihto ja yleisurheilu, pyöräilyn aloitin näiden rinnalla 16-vuotiaana. Pyöräilyn saralta kaapista löytyy mm. ratapyöräilyn 3km takaa-ajon Suomen mestaruus kesältä 2009. Triahtlonin pariin löysin keväällä 2011, kun 2010 kesällä pyöräkisoissa vammautuneen ja leikatun polven kuntoutuksen yhteydessä kävin myös uintitekniikkakurssin ja sen myötä tunsin sen isoimman esteen väistyneen monivuotiseen triathlonkokeiluhaaveen tieltä.
Kevään 2011 loppupuolella hyppäsin keskenkaiken mukaan Aquaplussan ja Kaitsun oppiin triathlonkoululaiseksi. Kesällä innostuin lajista totaalisesti ja syksyllä 2011 aloitin Kaitsun henkilökohtaisessa valmennuksessa ja pääsin treenaamaan itseäni huomattavasti parempien triathlonistien mukana monta kertaa viikossa. Kesällä 2012 olinkin kehittynyt mielestäni hyvin ja tein toistaiseksi urani parhaan kisan Kuopiossa perusmatkan SM-kisassa ollen viidesnelikon Lehtonen, Boman, Väisänen, Söderström perässä. Kesästä 2013 piti tulla vielä parempi, mutta kävikin niin, että jo edellisessä postauksessa mainittuun Joroisten kolmiminuuttiseen ja lääkäriveneeseen oli käytännössä loppua koko harrastus – tai ainakin palo harrastukseen, kunnes se löytyi jostain mielen sopukoista uudestaan pari viikkoa sitten.
Luonnollisesti siis nyt jonkinasteista paluuta tehdessä mielessä on käynyt, että palaisin tuttuun ja turvalliseen Kaitsun valmennukseen, joka toisi mukanaan myös huikeita yhteistreenejä. Kuitenkin oman pään sisäistä keskustelua käytyäni, olen todennut, että lähden kuitenkin tähän melkein vuoden pituiseen matkaan liikenteeseen ainakin aluksi yksin ja omin neuvoin. Koska elämänrytmini ja työaikatauluni ovat sellaiset, että en pysty sitoutumaan yhteistreeneihin ja ottaisin niihin pääsemisestä turhaa stressiä itselleni (mitä en todella halua kesän 2013 jälkeen), teen asiat mieluummin nyt omassa rytmissä ja näin ainoastaan itselleni vastaten.
Samalla omaa mieltä helpottaa kuitenkin se, että tiedän, mistä apua saan, jos sitä kuitenkin tarvitsen. Kuten olen saanut näinä kahtena kuluneena vuotenakin, kun en ole oikein tiennyt harrastaisinko triathlonia vai enkö harrastaisi. Tietyt triathlonharjoittelun perusasiat olen oppinut Kaitsulta ja niitä aion soveltaa itseeni nytkin. Ja toisaalta, kestävyysurheilun osaamista löytyy läheltä niin paljon, että tiedän vähintäänkin keskusteluapua löytyvän heti, jos avaan suuni.
Täysmatka on minulle kuitenkin hyppy tuntemattomaan. Se on sellainen hyppy, josta vielä pari vuotta sitten sanoin, etten tule sitä hyppyä koskaan kokeilemaan. Oletan tietäväni, että perusperiaate, jolla täysmatkan triathlonista voi selvitä hengissä on harjoitella riittävästi, mutta järkevästi. Järkevällä tarkoitan sitä, että on otettava muun elämän asettamat rajoitteet ihan oikeasti huomioon ja kohdallani myös tämä varsin kirjava ja pitkä (vasemman jalan) vammahistoria sekä myös ne ongelmat, joita olen itselleni aikaansaanut olemalla sellainen stressaaja, jännittäjä ja paineiden kerääjä kuin olen.
Mutta mitä sitten riittävä treeni käytännössä tarkoittaa? Kun siirryin opiskelevan osa-aikaityöläisen roolista täyspäiväisesti työskenteleväksi keväällä 2013 totesin, että pystyn jalkojen päällä tapahtuvan työskentelyn lisäksi treenaamaan järkevästi ehkä sen 1h/päivä eli 7h viikossa. Viimeisen reilu vuoden aikana olen kyennyt pikkuhiljaa lisäämään määrää niin, että keskimäärin olen treenannut 10h/viikossa ja sen reilut 500h vuoden aikana. Viime kuukausina olen saanut määrää hilattua vielä vähän ylöspäin, keskimäärin 12 viikkotuntiin, joka tarkoittaisi n.600h / vuosi treenimäärää. Tiedän tällä ja pienemmälläkin tuntimäärällä mennyn läpi ironmaneja vaikka ties kuinka monella taholla, joten varmasti matkasta selviytyminen on ajankäytöllisesti täysin mahdollista.
Kysymys onkin enää siitä, kuinka tämän 600 tuntia käyttää tuottavasti hyväkseen. Talvella aion hiihtää kuten ennenkin. Aion hiihtää muutaman n.60km massahiihdon sekä joitakin lyhyempiä kisoja. Pyörällä ajaminen tullee talven aikana olemaan melko vähäistä, sillä tiedän entuudestaan hiihdon tekevän minulle varsin hyvää. Sen verran kuitenkin edessä oleva 180km aeroasennossa pelottaa jo nyt, että tein tämän melkein vuoden ekan lenkin tempopyörällä jo nyt torstaina ja pyrin istumaan tuossa olkapäät ja selän tappavassa yhdistelmässä ainakin kerran viikkoon läpi talven.
Kesällä en aio kilpailla käytännössä muualla kuin Tahkolla elokuun alussa, lukuunottamatta jotain pieniä viikkokisoja, iltarasteja ja mahdollista Jukolaa, joten koko kevät ja alkukesä on aikaa ajaa pyörällä pitkiä lenkkejä. Lisäksi mahdollisesti ja erittäin toivottavasti heinäkuulle on luvassa eräs runsaasti pyöräilyllinen viikko, jonka toteutuminen ei tosin ole minun vallassani millään tasolla.
Niin ja sitten ne tavoitteet, joita olen asettanut itselleni tälle matkalle. Tavoitteeni numero yksi on selvitä Tahkolla lähtöviivalle sellaisessa kunnossa, että voin rehellisesti sanoa nauttineeni koko vuoden matkasta, sekä olevani kunnossa ja vammaton. Tavoitteeni numero kaksi on ylittää maaliviiva Tahkon Piazzalla. Ajalla tai sijoituksella ei ole sinänsä mitään väliä, koska tämä on lähtökohtaisesti minun ja pääni kahdenkeskinen kamppailu, mutta kun kuitenkin sitä pohditte niin… Tiedän (koska kuulin), että osa päätöksestäni aiemmin viikolla lukeneista on jo arvioinut että voisin mennä matkan alle 11 tuntiin. Varmasti voisinkin hyvin harjoittelleena tällä taustalla, mutta itse pidän kaiken mennessä hyvin realistisena ajatuksena n. 12 tuntia. Tässä saisin käyttää uintiin 1h15min, pyöräilyyn 6h ja juoksuun 4h30min ja silti jäisi vartti tuhlattavaa vaihtoihin ja muuhun säätöön. Vaan kuten todettua, ajalla ei ole mitään väliä, kunhan kömmin kaikki 226 kilometriä jollain keinolla maaliin asti – luonnollisesti toki niin että toimitsijat vielä ovat paikalla ja ajanottokellot käynnissä :)

Toipilaasta teräsnaiseksi (julkaistu 26.8.2015)

Varmasti suurin osa suomalaisista on iloinnut elokuun helteistä kylmän ja sateisen kesän päätteeksi. Niin iloitsin minäkin. Iloitsin tosin siitä syystä, että koska olen ollut käytännössä koko elokuun juoksukiellossa, on vaihtoehtoisia treenejä ollut helppo ja ennen kaikkea äärimmäisen mukava toteuttaa auringossa ja lämmössä. Juoksukiellon saadessani keskiviikkona 5.8. olin ehkä tunnin täysin maani myynyt ja mietin lähinnä kaikkea sitä kivaa, mitä en voisi tehdä. Sitten pyöräilin rikkinäisellä jalalla töistä ja lääkäristä kotiin, ilman kipua, ja maailma alkoikin näyttää kirkkaamalta samantien.

IMG_20150819_195108
Kymmeniä aurinkoisia tunteja maastopyörän selässä.
IMG_20150821_115219
Hyvällä omalla tunnolla makoilua (eli jalan säästämistä) omassa rannassa.

Elokuussa olenkin nauttinut auringosta pääasiassa hitaita tunteja pyörän selässä keräten.Hitaita siksi, että jalka ei ole kestänyt kovinkaan kovaa ajamista enkä ole halunnut riuhtomalla hidastaa jo valmiiksi erittäin hitaasti, mutta varmasti etenevää toipumista. Pyöräilyn lisäksi jalka kestää luonnollisesti uimista ja kuntosalitreenejä, mutta onnekseni myös rullahiihtoa (tai siis tasatyöntöä, potkia ei voi mihinkään suuntaan). Tätä kirjoittaessa elättelen toiveita, että parin viikon sisällä pääsisin jo vähän juoksemaan. Vielä ei yksikään varovasti kokeiltu juoksuaskel ole ollut kivuton. Kuten ei myöskään ole portaiden laskeutuminen, varpaille nouseminen tai hieman hämmentävää kyllä töissä kassalla paikallaan seisominen, jota onneksi en kovinkaan paljoa joudu tekemään.
Toipilaana olon lomassa olen lyönyt itseni kanssa kättä päälle paria viikkoa vaille vuoden mittaisesta projektista. Kättä päälle lyömiseen sisältyy lupaus siitä, että käyn talven aikana uimahallissa ainakin kerran viikossa, teen ainakin kerran viikossa pitkän lenkin (+3h) jossain lajissa ja ennen kaikkea yritän vasemman jalkani lisäksi treenata ainakin yhtä rikki olevani pääni siihen kuntoon, että projekti sujuu kunnialla ihan maaliin asti.

IMG_20150820_120433
Hellepäivänä lähdettiin Pikku C:n kanssa jätskille Toijalaan.

IMG_20150824_161853
Tyytyväinen toipilas, työmatkapyöräilijä ja tuleva teräsnainen?

Kesä 2013 romutti urheilullisen itsetuntoni pahemmin kuin olen ehkä kenellekään tunnustanut. Rämmin niin syvällä pohjamudissa yritettyäni olla ensin täydellinen urheilija, työntekijä ja gradun kirjoittaja. Lopulta en ollut täydellinen missään ja sain vatsahaavan, joka aiheutti sairastelukierteen ja astmakin oireili pahemmin kuin vuosiin. 10kk olin miettinyt mielessäni vain Joroisten puolimatkan kisapäivää ja sitten lopulta paniikki- ja astmakohtauksen iskettyä , tulin ongituksi lääkäriveneeseen ehkä noin 3minuutin kisaamisen jälkeen. Tuo kolmiminuuttinen pyörii yhä päässäni ja se on suurin syy, miksi en käytännössä ole kilpaillut triathlonissa sen päivän jälkeen. 
Jälleen vaadittiin yksi isompi loukkaantuminen sen tajuamiseksi, että en todellakaan halua luovuttaa. En halua antaa pelolle valtaa enkä tahdo vanhana mummona muistaa itseäni sinä heikkona tyyppinä, joka ei uskaltanut toteuttaa unelmiaan siksi, että oli joskus aiemmin epäonnistunut. Siispä, kuten arvon twitteristit jo tietävätkin, aion ensi viikon tiistaina painaa Finntriathlonin sivuilla hulluusnappia. Sitä Tahkon täysmatkan (3,8 + 180 + 42) hulluusnappia nimittäin. Suunnitelmani on treenata kuntoon ensisijaisesti pää, toissijaisesti sitten kaikki muut ruumiinosat. Mielestäni suunnitelmani on yksinkertaisuudessaan aukoton. Erityisesti siksi, että yleensä tehtyäni suunnitelmia, olen aina hajottanut jonkun paikan (yleensä vasemman jalan). Nyt olen aiemmista kerroista poiketen jo valmiiksi loukkaantuneena, joten olen luottavainen sen suhteen, että tällä kertaa tähdet ovat eri asennossa kuin aina ennen.

Yhden polven tarina (julkaistu 19.7.2015)

Eilen kiertelin aamun juoksulenkillä Varkauden keskustaa ennen Joroisten kisaturistiksi siirtymistä. Tunsin taas pienen, tai oikeastaan aika ison, vihlaisun vasemmassa polvessa. Tajusin juostessani, että tuosta helteisestä keppien kanssa vietetystä kesästä 2010 on jo viisi vuotta. Ekan kerran vasen polvi ilmoitteli olemassaolostaan kesällä 2006, jolloin särkylääkkeiden ja kortisonipiikkien avulla sain vielä ajettua SM-mitalikertymän valossa varsin onnistuneen pyöräkesän.
Seuraavat neljä vuotta polvi kipuili enemmän ja vähemmän, muttei kuitenkaan niin paljon kuin kesällä 2006. Pystyin ajamaan ns. elämäni kesän 2009 ja voitin ekan ja ainoan yleisen sarjan henkilökohtaisen Suomen mestaruuteni. Kesästä 2010 piti tulla vieläkin parempi, kunnes eräänä kesäkuun alkupuolen iltana kuului putkelta mutkan jälkeen kiihdyttäessä iloinen ”poks”. Yhdellä jalalla pyöritellen selvisin takaisin 10km päässä odottaneelle autolle toivoen, että kipu jossakin kohtaa hellittäisi, mutta pari päivää kotona sopivasti valmiiksi odottaneiden keppien kanssa klenkattuani menin lopulta lääkäriin.
Tästä kuosista lähdettiin liikkeelle, onneksi. Kuvassa muuten vieruskaverina tuore lottotyttö ja yksi Suomen kovimmista kestävyysurheilijoista ja kestävyyslajien Rion olympiatoivoista tällä hetkellä. Todistetusti olen ainakin kerran elämässäni voittanut Lotan ;)
Tästä kuosista lähdettiin liikkeelle, onneksi. Elämäni pyöräkunnossa, painoa 62 tai 63kg. Kuvassa muuten vieruskaverina tuore lottotyttö, joka on myös yksi Suomen kovimmista kestävyysurheilijoista ja kestävyyslajien Rion olympiatoivoista tällä hetkellä. Todistetusti olen siis ainakin kerran elämässäni voittanut Lotan ;)
Magnettikuvat kertoivat yhdelle tamperelaisen urheilulääkäriaseman huippuortopedille jotain. Ohjeeksi sain lepoa ja varovaista liikuntaa ainakin kaksi viikkoa ja sitten katseltaisiin uudestaan. Maltoin viikon, ehkä hieman reilun, jonka aikana kipu ei hellittänyt yhtään eikä jalan päälle edelleenkään voinut varata. Etsin ja tutkin, kunnes löytyi lääkäri, joka oli Turussa ja netin mukaan paitsi kaupungin suurimman palloiluseuran luottolääkäri, myös yksi niistä harvoista suomalaisista ortopedeistä, joilla todennäköisesti olisi spesifiä osaamista juuri sellaisiin vammoihin, jonka uskoin polvessani olevan.
Tälle toiselle lääkärille samat magneettikuvat kertoivat huomattavasti enemmän kuin tamperelaiskollegalleen ja ensimmäinen asia, jonka kuulin ja jota olin osannut odottaa, oli ettei jalasta tulisi enää toimivaa ilman isoa leikkausta. Varovaisen kysymyksen jälkeen kuulin edelleen, että onneni oli olla urheilija, sillä tavalliselle pulliaiselle vamma ja sen vaatima leikkaus olisivat voineet tarkoittaa sitä, että pelkän kävelyn uudelleen opettelussa olisi voinut mennä yli vuosi. Itsehän sain kuitenkin nälkävuodelta kuulostaneet arvion, että todennäköisesti 6kk leikkauksen jälkeen voisin osata taas kävellä ilman apuvälineitä.
Lopulta pääsin leikkauspöydälle elokuun alkupuolella lääkärin kesäloman ja vakuutusyhtiön tupeksinnan vuoksi odottaessani. Toisaalta, kisakesä oli jo kuitenkin ohitse ja olin epätietoinen sen suhteen voisinko enää tulevaisuudessa urheilla, niin kiirettä ei varsinaisesti ollut. Iso leikkaus sujui hyvin. Muistona siitä ovat näin viiden vuoden jälkeen kolme pitkää ja kaksi lyhyempää arpea sekä isolta alueelta täysin tunnoton iho polven ympäristössä. Tarkalleen en tiedä enkä halua tietää, mitä kaikkea jalassani tehtiin, mutta maallikolle ymmärrettävästi tiivistettynä polvilumpiota siirrettiin ja nivelsiteitä uudelleenrakennettiin käsitykseni mukaan jostain päin takareittä otetuilla palasilla.
Morfiinihuuruinen polvipotilas muistaakseni toisena päivänä leikkauksen jälkeen.
Morfiinihuuruinen polvipotilas muistaakseni toisena päivänä leikkauksen jälkeen.
Kuntoutuminen alkoi ensin kolmen viikon ehdottomalla pakkomakaamisella, kun polvea ei saanut päästää taipumaan yhtään astetta. Liikuin ainoastaan avustajan tuella vessaan, jossa sielläkään en voin käydä yksin vaan jonkun piti tulla mukaan pitämään jalkaa suorana. Onneksi lapsuudenkotini oli ja on edelleen Turussa, niin hoitajia löytyi leikkauskaupungista, eikä tarvinnut matkustaa leikatun jalan kanssa omaan kotiin Tampereelle. Viikkojen edetessä aloitin keppilenkkeilyn lapsuudenkodin pihalla, postilaatikolle, kadun päähän, hiekkatien päähän..
Syyskuun alkuun palasin Tampereelle ja yliopistolle opintojen pariin, sekä aloitin myös työt nykyisessä työpaikassani eli Koskarin Intersportissa kepeistä huolimatta lääkärin ja fysioterapeutin luvalla, koska halusin päästä kiinni normaaliin elämään. Mahdoin olla varsinainen näky kun keppieni kanssa hyppelin läpi myymälän kassalle, jossa sitten pystyin työskentelemään muutaman tunnin ilta- ja viikonloppuvuoroja alkuun pääasiassa yhdellä jalalla seisten.
Polvi ja tikkujalka kuudentena päivänä leikkauksen jälkeen. Näyttää varsin vaatimattomalta, totuus hieman toinen.
Polvi ja tikkujalka kuudentena päivänä leikkauksen jälkeen, paino jo alle 50kg. Näyttää varsin vaatimattomalta, totuus hieman toinen.

Itkua vääntäen, kipua jääpusseilla turruttaen jumppasin ja taivuttelin polvea joka päivä enemmän ja enemmän. Kolmen viikon suoranapitäminen oli tehnyt polvesta jäykän ja ensimmäisen kerran taivuin pyörittämään fysioterapeutin kuntopyörän polkimia kokonaisen kampikierroksen marraskuun lopussa, reilut 3 kuukautta leikkauksen jälkeen. Ensimmäiset kokonaiset päivät ilman keppejä etenin joulukuussa, melko tarkalleen 4 kuukautta leikkauksen jälkeen ja varovaiselle hiihtolenkille lähdin tuosta hetkestä pari viikkoa myöhemmin, kisaladuille puolestaan tammikuussa n. 5kk leikkauksesta. Jälkitarkastuksessa aiheutin hämmennystä toipumistahdillani.
Normaalin liikkuvuuden ja täysin normaalin kävelyn saavutin maalis-huhtikuussa 2011, eli n. 8kk leikkauksesta ja 10kk loukkaantumisesta. Huhtikuussa myös juoksin ensimmäiset pienet lenkit. Kesällä 2011 pystyin jo ajamaan muutamia pyöräkisoja, esimerkiksi paritempossa SM-hopeaa Venlan kanssa 10kk leikkauksen jälkeen, sekä kokeilin triathlonia. Kunnollisen uintitekniikanhan olin opetellut osana kuntotusprosessia syksyllä 2010. Päivälleen vuosi leikkauksesta osallistuin ja selvisin maaliin perusmatkan triathlonkisassa (1500m uintia, 40km pyörää, 10km juoksua). Tuo päivä oli yksi elämäni onnellisimmista. Tunsin pystyväni mihin vain.
Ekat pyöräkisat tiukasti teipatulla "uudella polvella" toukokuussa 2011, lähes päivälleen 9kk leikkauksesta. Fiilis ja ilo suunnattoman korkealla.
Ekat pyöräkisat tiukasti teipatulla ”uudella polvella” toukokuussa 2011, lähes päivälleen 9kk leikkauksesta. Fiilis ja ilo suunnattoman korkealla.
Mutta kuten postauksen ensimmäisestä lauseesta voi päätellä, ei polvi ole täysin kivuton vieläkään, lähes viisi vuotta leikkauksen jälkeen. Se on parempi kuin koskaan, nyt kun vamman ja loukkaantumisen taustalla ollut rakenteellinen vika korjaantui lumpiota ”siirtämällä”, mutta edelleen se kipeytyy herkästi vaikkapa kaatumisista tai liian äkkinäisistä käännöksistä/vääntymisistä. Polvi ei kestä määräänsä enempää juoksua, luisteluhiihtoa tai pyöräilyä ja ratapyöräilyn jouduin lopettamaan kokonaan. Loukkaantuminen aiheutti myös sen, että koko kilpapyöräilyura käytännössä loppui, sillä uudelleen loukkaantumisen pelko (eli kaatumisen pelko) kasvoi niin suureksi, että se aiheuttaa totaalisen lamaantumisen pyörän päällä ryhmän keskellä eikä ajamisesta tule enää mitään. Pari vuotta yritin paluuta, mutta nyt olen jo tajunnut luovuttaa asian suhteen ja keskittynyt muihin lajeihin.
Kaikkiaan polvi aiheutti varsin suuren muutoksen itse fyysiseen tekemiseen viisi vuotta sitten ja sen kuntoon saaminen oli elämäni kovin urheilusuoritus. Kuitenkin, koen että huomattavasti kovempi haaste kuin fyysinen kuntoutuminen, oli se haaste, minkä loukkaantuminen asetti henkiselle puolelle. Elokuussa 2010 olin syvemmällä pimeässä montussa kuin koskaan. Ajoittain tuntui, ettei millään ole väliä ja mikään ei kiinnosta, mutta onneksi välillä muistin, että kysymys ei kuitenkaan ole kuin yhdestä polvesta ja todennäköisesti yhdestä urheilu-urasta, joka sekään ei ollut koskaan ollut ainoa suunnitelmani elämälleni.
Ja tässä mennään nyt. Kaikenlaista puuhastelua, nautiskelua, iloa ja välillä vähän vähemmänkin iloa. Kun kuitenkin mietitte, painoa tässä kuvassa lähes grammalleen 60kg.
Ja tässä mennään nyt. Kaikenlaista puuhastelua, nautiskelua, iloa ja välillä vähän vähemmänkin iloa. Kun kuitenkin mietitte, painoa tässä kuvassa lähes grammalleen 60kg. Kuva: Niina Mäenpää.
Syömishäiriötaustalla oli helppo lipsua syömättömyyteen sängyssä maatessa. Söin vain pinaattikeittoa ja vanukkaita. Lopulta laihduin 15 kiloa. Kesäkuun alun 62kg oli elokuun lopulla 47kg, joka 171cm pitkässä varressa on lopulta aika vähän. Ennen yhden jalan kyykyissä sarjoja 100kilolla tehneet jalat, erityisesti leikattu vasen, näyttivät pieniltä tikuilta ja voimat olivat kaikki hävinneet kolmessa kuukaudessa. Onneksi tahto kyetä vielä urheilemaan oli sen verran kova, että kun syksyllä pääsin kuntouttamaan jalkaa, sain myös itseni syömään ja tilanne ei päässyt pahemmaksi.
Liikkumismahdollisuuksien lisääntyessä ja polven toipuessa mieli parani samaa tahtia. Samalla löytyi myös tietynlainen liikunnan ilo, joka kieltämättä oli ollut kateissa viimeiset vuodet vain tiukasti kohti tiettyä päämäärää ja menestystä kohti puskiessa. Näin viisi vuotta myöhemmin olen oikeastaan iloinen siitä, että oravanpyörään tuli stoppi, joka pakotti käymään itseni kanssa ainakin sen keskustelun, että haluanko urheilla itseni vuoksi vai jonkun ulkoisen tekijän vuoksi. Vastaus ja lupaus, jonka itselleni annoin, oli että urheilen jatkossa vain itseni vuoksi ja siksi sen pitää olla kokoajan kivaa. Siksi nykyään harhailen ja teen kaikkea, mutten mitään kunnolla. Ja juoksen, kuten eilenkin aamulla, useimmilla lenkeillä polvikivun läpi, kunnes se unohtuu auringonnousua tai puskasta lentoon lähtevää lintua ihmetellessä.